Hotkaisin tämän 670-sivuinen järkäleen muutamassa päivässä. Toki flunssan vuodehoito auttoi hieman asiassa. Olen lukenut Lucinda Rileyn teoksia aiemminkin, ja siksi tiesin mihin tartun. Keskiyön ruusu yllätti kuitenkin silllä, että se piti otteessaan läpi koko teoksen. Minulla tulee usein kirjan keskivaiheilla sellainen tunne, että veto loppuu. En tiedä mistä johtuu, mutta tunne on yleistynyt viime vuosina.
Keskiyön ruusussa liikutaan Intiassa ja Englannissa. Kirja alkaa vuoden 2000 tapahtumista Intian Darjeelingissa. Pian hypätään Lontooseen ja vuoteen 2011, jolloin amerikkalainen kuvausryhmä saapuu Astburyn vuosisatoja historiaa omaavaan kartanoon Englannin maaseudulle. Palaumia on Intiaan ja 1900-luvun alkupuoleen. Rakkautta, romantiikkaa, historiaa, jännitystäkin. Kyllä siinä lukija viihtyy läpi teoksen.
Intiassa en ole koskaan käynyt, mutta Lontoossa olen jopa asunut. Toki kauan sitten. Mutta kivasti kirjassa vilahteli asuinseutujani, erityisesti silloin kun oli kyse Lontoon palatseista. Ei silti, että palatsit olisivat tulleet tutuiksi sisältä päin, mutta asuin tuolloin Lontoossa keskeisellä paikalla, Knightsbridge’ssä. Työskentelin hotellissa, joka sijaitsi kuuluisan tavaratalon Harrods ’in lähikadulla. Tuosta tavaratalosta toimitettiin aamiaispekonit hotelliimme. Niiden oikeaoppinen leikkaaminen tuli tutuksi, sillä toimin aamiaistarjoilijana ja välillä jopa tuurasin aamiaiskokkia.
Lontoon muistoja olisi kiva verestää paikan päällä. Intiaa olen suunnitellut, mutta toistaiseksi tämä nojatuolimatka on toteutunut.
Itsekään en ole Intiassa koskaan käynyt, vaikka aikoinaan sinne oli matkakin varattuna. En muista maahan sijoituvaa kirjaakaan lukeneeni, vaikka maa sinällään kiinnostaa – ja elokuvia olen katsellut useampia.