Kaikki mahdolliset lihakset ovat tulleet tutuiksi viime päivinä. Olin Samarian rotkossa patikoimassa perjantaina. Nyt on maanantai ja köpöttelen yhä kuin satavuotias vaikka en ole vielä kahdeksaakymmentäkään 😉 On varmaa, että en halua nähdä kiviä loppuelämänäni. Vaikka on kyllä todettava, että komiat olivat Samarian rotkon maisemat. Kuvia postaukseen oli vaikea valita, niitä on paljon tekstin lopussa.
Patikoin 17 kilometrin matkan. Vasta hotellissa takaisin ollessani luin esitteitä tarkemmin ja sieltä löytyi kevytversio: viisi kilometriä. Oletettavasti silloin patikoidaan meren puoleisessa päässä oleviin parhaimpiin (ja samalla vaarallisempiin) maisemiin.
Päädyin io-toursin järjestämälle retkelle, kun Samarian rotkon lähtöpisteeseen tuntui hankalalta muutoin päästä. Sama hankaluus tietenkin, miten sieltä pääsee pois. Kansallispuiston portti on Valkoisilla vuorilla, noin 1200 metrin korkeudessa ja päätepiste Libyan meren rannalla. Kumpaankin suuntaan en jaksa kävellä, vaikka kuulemma niitäkin on, jotka vetelevät 17 kilometriä edestakaisin. Näin kertoi eilen rantaravintolamme tarjoilija, sporttinen tyyppi, joka hymyili ymmärtäväisesti, kun kaiteesta tukien hivuttauduin muutaman portaan päässä olevaan vessaan.
Tarjoilija piti esitelmän Samarian rotkon patikointiin soveltuvista kengistä ja vaellussauvoista. Lenkkareillakin näköjään selviää, niillähän minäkin vaelluskenkien puutteessa reitin kävelin, mutta nilkkoja tukevat olisivat paremmat. Sauva olisi armahtanut reisilihaksiani, eivätkä ne olisi nyt tässä kunnossa. Tarjoilija kertoi, että ravintolassa oli ennen koronaa muusikko, joka käveli kolme kertaa viikossa yli 30 kilometriä. Hän saattoi tulla esiintymään suoraan Samarian vaellukselta, esiintyi ja joi reippaanlaisesti viskiä. Ukko oli kuulemma 75-vuotias. Siinä sitä haastetta tuleviksi vuosiksi. Ukkoa ei Mummosta tule, mutta ehkä kuntoa voisi ylläpitää. Aloitin lihaskunnon hoidon laskun mukana tulevalla rakilla. En ole selvästikään yhtä vetreää sorttia kuin muusikko, sillä tänä aamuna sängystä ylös pääseminen oli yhä vaikeaa. Hieman helpotti, kun kävin meressä uimassa ja venyttelemässä. Täällä on muuten nyt talvikausi. Vesi on suomalaisnahkaan sopivaa mutta uimavahdit ovat poistuneet pelastusveneineen. Kausi loppui syyskuun viimeisenä päivänä.
Sain tarjoilijalta ohjeen, miten köpötykseltä välttyy (minun tapauksessani se varmaan ainoastaan vähenee). Patikoidessa parinkymmenen minuutin välein pitää juoda huikka pullosta, jossa litra vettä + sitruuna + appelsiini + iso lusikallinen hunajaa + pieni lusikallinen suolaa. Eli on luonnollinen vaihtoehto glukoosivalmisteelle, jota esimerkiksi Santiagon teillä pidetään mukana. Tätä ei kannata kylläkään juoda kovin usein. Siitä ei hampaat tykkää.
Vaikka paikalliset eivät muista mainita aurinkorasvaa, sitä kannattaa olla mukana siitäkin huolimatta, että nyt Kreetalla on talvi. Suomalaisiho tarvitsee suojaa. Avauskuvassa näkyy Mummon nassussa jotain epämääräistä. Se on sitä 50-kertoimen aurinkorasvaa.
Kuvia matkan varrelta.
