Aika kauan olen ilman salmiakkia selvinnyt, mutta eilen oli pakko avata aski. Kuulun ihmisiin, jotka pakkaavat matkalaukkuun aina muutaman salmiakkipastillirasian, jos ei muuten niin testatakseni muiden kulttuurien edustajien makunystyröitä. Tämä tapa on perua opiskeluajoilta, jolloin työskentelin vuoden verran Lontoossa hotellissa. Keltanokka kun olin, en tajunnut kuinka haluttu tuo karkki on, kun sitä ei ole saatavilla. Kun minulta kysyttiin mitä eniten kaipaan Suomesta, en puhunut järvimaisemista, vaan salmiakista.
”Tämä on karamelli”, maiskutteli ope Adriana epäuskoisena suutaan kun aamupäivän tunneilla tarjosin hänelle tätä aarrettani. ”Jos sanot kenelle tahansa ecuadorilaiselle tätä karamelliksi, hän nauraa. Meillä karamellit ovat AINA makeita.”
Ei salmiakki niin valtavan pahaa hänenkään suussa ilmeisesti ole. Otti jo kolmannen, kun jatkoimme verbiharjoituksia salmiakin voimin.
Silmät tosin levähtivät Cotopaxin kraaterin kokoiseksi, kun kerroin että meillä on myös salmiakkijäätelöä ja -suklaata.
