Vietän yleensä yhden viikon kesästä lataamoksi ristimässä saaressa Turunmaan saaristossa. Saaressa vetäydyn hiljaisuuteen, lueskelen ja kirjoitan yhden kraputekstin (sadan sanan tarina) viikon aikana. Koska saareen kaikki täytyy kantaa, kirjastoni ei voi olla järin suuri, mutta jotain merihenkistä pakkaan yleensä kassiin.
Tänä kesänä mukana oli saaristolaiselämää kuvaava Ulla-Lena Lundbergin ”Leo”-kirja. Tosin se ei sijoittunut Turunmaan saaristoon, vaan Ahvenanmaalle. Aikakaan ei ollut nykyaika, vaan 1800-luku, Suomen suurruhtinaskunnan aika.
Leo on historiallinen romaani, joka kuvaa saaristolaisperheen elämää useiden sukupolvien ajan. Vaikka voisi kuvitella Leon henkilöksi, se ei sitä ole. Leo on kuunari, alus joka vaurastuttaa sekä päähenkilö Erik Petteriä että kyläläisiä.
Kirjan 405 sivuun mahtuu niin monia kuolemia, että hengästytti. Se tietenkin kertoo saaristolaiselämän rankkuudesta ja merenkulun haasteista. Lukuisien kuolemien kautta yhteisöllisyys näyttäytyy tavalla, jota ei nykypäivänä juuri näe.
”Tiedän, että Eskilsin Kristinan taakka on valtava, mutta kun Eva Stina sairastuu ja saa horkan, en tiedä, kenen muun luokse voisin mennä. On elokuun puoliväli, ja silloinhan sää usein muuttuu ja pohjoismyrsky ajaa kesän lämmön pois.”
Sinne Eskilsin tilalle tämä yksin surunsa kanssa jäänyt henkilö sitten lopulta meni.
Ahvenanmaalaiset muuttuvan merenkulun kourissa
Kirjassa kuvataan paljon Ahvenanmaalaisten elinkeinoa, merenkulkua ja sen muutosta.
”Uudet ajat ovat tuoneet meille ylimääräistä kiusaa. Höyrylaivat ovat vieneet meiltä rahdit, ja telegrafi on tuonut tullessaan pelon, jota aiemmin ei tunnettu.”
Tieto on lisännyt tuskaa. Siinä missä miehet olivat merillä pitkiäkin aikoja, kuukausi toisena jälkeen, uutiset puolin ja toisin valkenivat vasta kotiin palatessa. Uudet välineet mahdollistivat tiedon välityksen hätätilanteessa vaikkapa sähkösanomalla. Päähenkilö Erik Petterin mielestä kuitenkin olisi parempi tietää vasta kun tulee kotiin, sillä silloin on ihmisiä ympärillä.
Leo on trilogian ensimmäinen osa. Kaksi muuta osaa ovat Suureen maailmaan ja Mitä sydän halajaa.
Seuraavaksi siirryn lukemaan osan Suureen maailmaan, jossa tarina jatkuu.
Luin epäjärjestyksessä tämän kirjasarjan, mutta ei se haitannut. Osat toimivat myös erillisinä. Aloitin Mitä sydän halajaa -kirjasta ja innostuin.
Ei yhtään huono idea viettää yhtä viikkoa tuolla tavalla. Voisi harkita vastaavaa itsekin.
Kiitos kommentista Mikko! Vaatii luonnetta kyllä, mutta palkitsee, kun huomaa, että maailma pyörii senkin jälkeen, kun on viikon viettänyt alkeellisissa olosuhteissa.