Patikoimme Ranvikan lintuvuorelle. Koko päivä tunturissa vierähti. Täytyy sanoa, että monenlaista tannerta on tullut talsittua, mutta näin mehuttomaksi ei Mummoa ole aiemmin saatu. Hetken jo pelkäsin, että en jaksa takaisin. Siihen mennessä oltiin menty ylämäkeä, alamäkeä, kivikkoa, jäätikköä, purojen kantta ja ties mitä myöten.
Onneksi tuhannet kilometrit Espanjan caminoilla ovat opettaneet kehon tuntemusta. Silloin kun täytyy vielä jaksaa, vaikka ei jaksaisi, on vaellettava hiljaa – pulinat pois. Vaikea juttu, mutta niin se vaan on, puhuminen vie energiaa. On taivallettava lyhyin askelein ja tasaiseen tahtiin. Mieleen on ohjelmoitava lämpötilaltaan paikallisiin olosuhteisiin soveltuva drinksu, joka odottaa perillä.
Se sujui, sittenkin. Mahdollistin muille riittävästi aikaa lintujen bongaamiseen. 🙂 Näin itsekin muutamia: pulmusia, kiirunoita, ja oliko korppi. En tunnista itse, mutta kun sormella osoitetaan ja laji kerrotaan, niin selvä.
Sitten ne variksenmarjat. Valkoinen takki on takamuksen kohdalta punatäpläinen. Nuorempana olisi nolottanut.
Patikoimaan lähdimme 9.30 ja takaisin olimme juuri kun bussin piti aikataulun mukaan klo 16.00 startata. Pykeijan Elsa oli autoineen ”sattumalta” Ranvikan tien risteyksessä jotain toimittamassa. Kyytitarjous joudutti bussiin ehtimistä.
