Huomenna on sunnuntai ja sattuipas tulemaan sopiva miete joulukalenterin 12. pussista.
”Uneksiminen on ajatusten sunnuntaita.”
Henri Amiel, sveitsiläinen filosofi ja kirjailija, jonka käsialaa tuo mieten on, viittaa siihen että aivojen tulisi saada levätä ja uneksiminen on yksi keino lepuuttaa aivoja.
Viime aikoina aivoillani on ollut yhtä sunnuntaita. Uneksin aamuin, illoin ja iltapäivi, öistä puhumattakaan. Haluaisin kaiken olevan kuin ennen. Voisin matkustaa paikkoihin, joista olen uneksinut. Ei mitään pikku pyrähdyksiä, vaan pidempiaikaisia oleskeluja vieraissa kulttuureissa. Patagonian vaellus oli seuraavaksi suunnitelmissani, jokin kaukana siintävä unelma, niin sen ajattelen. Se jäi, mutta vielä joku päivä…
Lähempääkin toki löytyy mielenkiintoisia kohteita ja asioita, joita voisin tehdä, mutta kaipaan kulttuurien kohtaamisia. Kaipaan kollegoja, mutta myös ihmisiä, jotka elävät samaa unelmaa kanssani.
Sunnuntai, lapsuudessa pitkääkin pidempi päivä, myöhemmin leppoinen vapaapäivä. Välimeren maihin kodistuvilla reissuilla ihailen yhdessäolon meininkiä. Perheet, ystävät ja tuttavat käyskentelevät paikkakunnan keskeisellä kadulla vähän väliä pysähtyen hetkeksi rupattelemaan muiden kadulla kävelevien kanssa.
Pohjois-Italian pikkukaupungissa Varallossa sunnuntait näyttäytyivät juuri sellaisena kuin se on parhaimmillaan. Siinä oli jotain nostalgista. Vauvat, vaarit, pariskunnat, rakastavaiset … kaikki raitille kykenevät vaeltelivat edestakaisin tämän pikkukaupungin keskeistä kävelykatua.
Vietimme siellä viikon ja saimme kokea jokaisen päivän ja seurata kaupungin menoa kävelykadulle antavasta ikkunasta, jonka pystyi avaamaan apposelleen.