Venäläinen mies on venäläinen mies, vaikka karvasmanteliöljyssä paistaisi. En tosin tiedä voiko kyseisessä öljyssä paistaa, kun en ole keittiöimmeisiä, mutta käyköön kielikuvasta.
Pietariin suuntautuvalla tutustumismatkallani ehdin tuskin rajalle asti, kun pystyin erottamaan suomalaismiehet venäläisistä, milloin satuin niin sanotusti nokakkain miehen kanssa junan käytävällä. Jos mies odotti minun purjehtivan omaan suuntaani ja teki vielä lempeä tuike silmissään ”teidän jälkeenne” -eleen samalla kun kutistui kapeaksi junan seinää vasten, hän satavarmasti oli venäläinen. Mainittakoon, ettei iällä ole merkitystä. Useimmat käytävien gentlemanneista olivat tyttäreni ikäluokkaa ja minä – no niin – mummo, joka saa joka päivä tehdä kaikkensa, ettei muuttuisi enemmän ja enemmän seinää muistuttavaksi.
Jaksan ihmetellä tuota naisen huomioimista. Tapaamani venäläisnaiset puolestaan jaksavat ihmetellä naisen huomiotta jättämistä. Meille suomalaisille niin kotoista tasa-arvoa, jossa oven avaa se, joka kerkeää, jos kerkeää, ja joskus jopa antaa oven sulkeutua nenän edessä.
Olen aiemmin saattanut kertoa muistoni yrittäjyyden alkutaipaleelta, jolloin toimistoni sijaitsi monen muun pikkuyrittäjän kanssa Tapiolan keskustornin kymppikerroksessa. Eräänä maaliskuun aamuna samalla käytävällä toimistoa pitävä yrittäjäkollega (mies) ilmaantui kynnykselleni kukka (muistaakseni ruusu) kädessä. Olin jo siihen ikään tottunut monenmoisiin kohtaamisiin kollegojen kanssa, mutta tämä kukkamies loksautti leukani rinnukselle asti. Pian kävi ilmi, että oli naisten päivä (josta muistin hämärästi kuulleeni) ja venäläinen kollegani halusi juhlistaa päivääni.
No niin, se miehistä. Onneksi tämä Pietarin reissu kesti vain neljä päivää. Niin lyhyessä ajassa ei ehdi oppia pois omasta kulttuuristaan. Kotiin palattuani yritin kuitenkin muistaa varoa ovissa.
Nyt reissun antiin. Aloitan modernimmista käyntikohteista.
Yksityinen nykytaiteen museo Erarta
Nykytaide kiinnostaa minua ja odotin Erarta museolta paljon. Eikä se pettänyt odotuksiani. Meillä oli aivan ihana, innostunut opas Anastasia (Natasha), joka esitteli Erartasta valikoiman teoksia. Enemmänkin olisin häntä kuunnellut, mutta kuten tavallista näillä pressireissuilla, aika on kortilla.
Natasha kertoi, että museon omistaa Marina Varvarina ja hänen kaksi aikuista lastaan. Varvarinan puoliso, liikemies Dmitri Varvarin ammuttiin Pietarissa 2000. Museo avattiin vuonna 2010.
Kannattaa ehdottomasti osallistua opastetulle kierrokselle, sillä teosten kautta avautuu monia Venäjän ja Neuvostoliiton historian ja kulttuurin piirteitä. Tässä muutama kuva teoksista.
Uusiokäyttöä – Andrei Sikorskiin nojatuoli
Erartan sisääntulohallissa vastaan tulee vanhoista autonrenkaista tehty nojatuoli. Se on Andrei Sikorskiin Waterfall -teos, johon voi halutessaan istua. Oletettavasti nojatuolissa otetaan ahkerasti kuvia ja selfieitä. Nojatuoli kiiinostaa ja herättää kysymyksiä:
”Monet venäläiset tulevat tänne ja ihmettelevät onko tämä taidetta vai roskaa.”

Muslimeja loukkaava, lapsilta kielletty burkha-nainen
Cecilia Plaisancen Burqa and diamonds on lapsilta kielletty taideteos. Lapset voivat vanhempiensa kanssa käydä katsomassa, mutta kouluretkillä eivät pääse katsomaan teosta.
”Tiedämme, että muslimit voivat loukkaantua, kun hunnutetulla naisella on rinnat paljaana”, Natasha sanoo.

Venäläiset tulevat – Anatoly Gankevich
Naiset marssivat tarmokkaasti. Venäläiset tulevat -teoksessa näkyvät 1930-luvun sosialistista realismia ilmentävät tekniset värit: sininen ja ruskea. Tuolloin mosaiikki oli myös suosittua.

Nikolay Kopeikin valloittavat norsutaulut
Kaukoidässä Astrahanin alueella kasvavat melonit ovat kookkaita. Ne symboloivat taulussa 1990-lukua. Norsun vieressä olevat ”niin venäläiset” kassit kuvaavat ilmiötä, jossa venäläiset raahaavat tavaraa myydäkseen ne muun muassa Suomessa. Toisessa taulussa norsu katselee kaihoisasti, ikävöi kotimaataan. Nyyh!


Uusi Hollanti
Mikä ihmeen Hollanti? Se oli ensimmäinen ajatus, kun porukka puhui ohjelmassamme seisovasta Uudesta Hollannista. Kuukeloida täytyi ennenkuin selvisi, että 1700-luvun alkupuolella Hollanniksi kutsuttiin telakan puutavaravarastoja. Niissä oli hollantilainen varastointijärjestelmä, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hollantilaiset ovat merenkulkukansaa ja varmaan hakoja varastohommissa maailman sivu, kun nykyäänkin pyörittävät Euroopan suurinta Rotterdamin satamaa.
Nevan ja Moikan välille rakennettiin Pietari Suuren aikana kanavaa, jonka vuoksi syntyi t pieni kolmionmuotoinen saari, jolla Uusi Hollanti sijaitsee. Alue oli suljettu tavalliselta kansalta satoja vuosia. Rapistuikin. Kymmenisen vuotta sitten paikallinen miljardööri Roman Abramovitš (kyllä, se jalkapallojoukkueen omistaja) osti saaren ja ryhtyi kunnostamaan sitä. Nyt on miljoonia – ellei satoja – kulutettu ja Uusi Hollanti avoinna kävijöille. Ei aivan avoinna, turvaporttien läpi alueelle mennään.





Postaus on jatkoa lokakuun 3. postaukselle. Osallistuin Committee for Tourism Development of Saint-Petersburgin kustantamalle tutustumismatkalle.