Monivaiheisen reissun jälkeen kotiuduin Pietarista. Osallistuin Committee for Tourism Development of Saint-Petersburgin kustantamalle tutustumismatkalle. Kyseessä oli junamatka, mikä käytännössä tarkoittaa perinteisen viisumin hankkimista. Viisumijärjestelyt hoidin itse. Viisumikäytännöt helpottuivat tämän kuun alussa, kun voimaan tuli mahdollisuus hakea viisumia netin kautta. Se ei kuitenkaan vielä koske junamatkoja. Jos haluaa välttyä viisumihässäkältä, kannattaa valita 72 tunnin viisumivapaa risteily laivalla. Näitä järjestää ainakin Moby St. Peter Line.
Me matkasimme mennen tullen Allegro-junalla (törkeän aikaisin). Kolme ja puolituntia se kesti. Rajamuodollisuudet tehtiin junan liikkuessa.
Ruokakulttuurin esittely – Nuorella emännällämme olisi ollut erinomainen tilaisuus kertoa meille median edustajille venäläisestä ruokakulttuurista
Yleensä näillä kansallisten matkailutoimistojen tutustumisreissuilla mottoni on:
”Syön mitä saan, juon mitä tuodaan ja kirjoitan mitä haluan”.
Niin nytkin. Ilmoittautumisvaiheessa kysyttiin erikoisruokavaliot. Ilmoitin, etten syö naudanlihaa. Kymmenen hengen porukassamme oli muitakin rajoitteita, kuten kasvisruokailijoita ja laktoosi-intoleransseja. Olisi ajatellut, että kun on kyse tällaisesta pikkuporukasta, ruokailutilanteissa kaikki intoleranssit olisi hienotunteisesti hoidettu ja jokainen olisi saanut oman annoksensa vaivihkaa. Mutta ei, rajoituksia karjuttiin (myös oma porukkamme) pöydän päästä toiseen, lautaset sekosivat, annokset päätyivät mikä mihinkin. Oli lähestulkoon mahdotonta käyttäytyä sivistyneesti, vieraanakaan.
Filosofiani mukaan söin siis mitä sain. Naudanlihaakin. Ei iso juttu. En joudu sen suurempiin hankaluuksiin kuin se, ettei naudanliha oikein tahdo sulaa elimistössäni, kun en ole sitä yli kahteenkymmeneen vuoteen syönyt kuin satunnaisesti ja maailmanmatkaajan pakon edessä. Naudanliha kuvottaa minua jälkikäteen, mutta siihen tepsii yleensä jokin hapan juoma tai reipas annos yrttilikööriä siellä missä sellaista on saatavilla. Lisäksi minusta naudanliha haisee hielle. Mielikuvitusta tai ei, mutta niin sen koen.
Join myös mitä eteen tuodaan. Tilaamani valkkarin punkkuna, vihreän teen mustana. Mitä sitä nyt niuhottamaan. Viini kuin viini, tee kuin tee.
Minun tosin kelpaa, sillä kirjoitan aika usein yleisluontoisia matkajuttuja. Etsin yleisölleni sopivia elämyksiä, mitä tahansa. Jos en löydä mitään sopivaa, en kirjoita mitään. Hankala tilanne olisi ollut, mikäli olisin luvannut jollekin lehdelle ruokajutun. Pari sellaista toimittajaa matkassa oli. Ilmeisesti kilpailutuksen kautta järjestetyn matkan aikana saimme tutustua ainoastaan yhden ketjun ravintoloihin, vaikkakin interiööriltään olivat monipuolisia.
Reissun aikana kaipasin selvästi roolinsa sisäistänyttä emäntää tai isäntää. Henkilöä, joka kertoo mitä syödään, mitä juodaan ja miten maksetaan. Lisäksi hoitaa intoleranssit keittiön kanssa ja katsoo, että annokset menevät oikeille henkilöille. Niin, että on edes jokin mahdollisuus käyttäytyä sivistyneesti.
Ravintolavalinnat eivät menneet nappiin, mutta päivisin oppaana ja matkanjohtajana toiminut Ekaterina Povalkina oli varsinainen tietopankki. Hän osasi kertoa historiasta ja nykypäivästä (vaikka Putinin syntymäkodista hän ei suostunut edes puhumaan), ja sai ravintolakäynnitkin jotakuinkin pysymään kuosissaan. Ainakin hän yritti parhaansa intoleranssi-annosten kanssa. Iltaisin on toinen meininki. Illallista emännöi toinen toistaan soreampia nuoria naisia, joiden pääasiallinen tehtävä oli varmaan dokumentointi eli ottaa kuva ruokailutilanteesta hallinnollisia tarkoituksia varten.
Kaiken kaikkiaan antoisa reissu kuitenkin. Ruuhkia, hässäkkää, kiirettä, palatseja, historiaa taidetta….
Hässäkkää aavisteli jo etukäteen se, että matkaliput saimme vasta matkaa edeltävänä päivänä ja tarkennetun ohjelman toiseksi viimeisenä matkapäivänä.
Kirjoittamiseeni tulee nyt henkilökohtaisen elämäni käänteiden vuoksi tauko, mutta luvassa on myöhemmin Pietari-postauksia.
Muutama syksyinen kuva Pietarista
