Tässä tuli ihmetyksen aihe! Kuten edellisestä postauksesta näkee, aurinko panee maata jo silloin kun olemme yhteysaluksella. Saavuimme Korpoströmiin myöhään ja oli vaikea hahmottaa aluetta, mutta se minkä näimme, viehätti: Korpoströmin terassiravintola meren rannalla, veneitä kellumassa laitureissa ja taivaalla punasteli täysikuu.
Ravintolahenkilökunta oli pannut parastaan. Ruoka oli koristeellisesti esillä, odottamassa meitä. Mutta miksi tapaspöytä serranoineen ja oliiveineen? Missä paikalliset herkut? Tai voihan olla, että ruuat olivat paikallisia, sillä ilmakuivattua kinkkua tekee jo varmaan Hookookin nykyään. Mutta paikallisuus jäi ainakin mainitsematta. Tosin hässäkkä oli melkoinen, kun syötiin, saunottiin ja osa vielä kävi kuutamosoutelullakin olemattoman ajan sisällä. Henkilökunnan joustavuus tuli mitattua. Yksi tarjoilijoista jäi ylitöihin pitämään meidät saunaoluissa puoli yhteen asti.
Saaristokeskus Korpoström
Aamulla tutustumme Saaristokeskus Korpoströmiin heti aamiaisen jälkeen. Selvästikään emme olleet tyhjentäneet koko tapas-arsenaalia muutamia tunteja aikaisemmin, sillä niitä on yhä tarjolla.
Eilen Ahvenanmaalla näimme surullisen videopätkän ruttoon kuolleesta nuoresta tytöstä. Taisi olla 1700-luvun tarinoita. Loppuhuipentuman aikoihin monen silmäkulmassa kiilteli kyyneleet ja kuinka ollakaan juuri sillä hetkellä viereisessä neukkarissa ryhdyttiin taputtamaan railakkaasti. Niin siinä helposti käy, kun tiloista tehdään kevytrakenteisia ja joustavia, helposti erilaisiin käyttötarkoituksiin taipuvia.
Saaristokeskus Korpoström näyttelyssä Rauhattomia aikoja – 1700-luvun sotavuodet saaristossa kuvaa tapahtumia saaristolaisten näkökulmasta. Dramaattisia olivat. Sotaa ja ruttoa, mitä lie muuta.
Lisäksi osin valmiina, osin rakenteilla on Meidän saaristomme, pysyvä näyttely, jota täydennetään parin seuraavan vuoden aikana.
Saaristokeskuksen alakerrassa lapset ja lapsenmieliset mummot voivat tutustua saariston luontoon Junnulabrassa. Merivettä rannasta ja tutkimaan mikroskoopilla. Mikä sen hauskempaa! Ohjaaja opastaa.
Ja mikä matkailukohde se olisi, ellei saisi tuliaisia. Saaristokeskuksen yläkerran puodissa niitä on.
”Hyväksymme myyntiin vain paikallisia tuotteita”, oppaamme vakuuttaa.
Huoahdus ja helpotus, jos näin olisi aina. Miten monta kertaa olenkaan matkoillani sortunut paikalliseen muistoesineeseen ja kotona tarkemmin tutkittuani löytänyt made in china –tarran. Ja kuinka monta kertaa olen Helsingissä turistien kanssa jahdannut Suomessa tehtyjä matkamuistoja. Joskus jotain löytyy, mutta usein löytyy vain selitys: ”Niistä tulisi liian kalliita jos ne tehtäisiin Suomessa.”
