Toistamiseen sama ilmiö. Muut lähtevät, minä jään. Viipyilevää sorttia lienen. Camino-kamuni lensi eilen kotiin, minä jäin haahuilemaan tänne, kunnes tiedän mihin päin suuntaan. Lentoni lähtöön on vielä viitisen päivää. Edellisen kerran tämä tuli eteen remonttireissulla vuonna 2013. Minulla oli sen verran enemmän aikaa, että kaikki kanssavaeltajat olivat ehtineet koteihinsa jo kauan ennen minua.
Caminoon hurahtaneiden kuvissa keskitytään katedraalin edessä camino-perheen kanssa hyvästelyihin. Caminoon kuuluu löyhä yhteisöllisyys ja siksi on aivan eri asia olla maailman metropoleissa yksinään kuin Santiagossa.
Sydän onttona kiertelin katedraalin kulmilla josko näkyisi tuttuja. Satamäärin peregrinoja kuvaili toisiaan. En tuntenut ketään. Toisaalta porukkaa oli niin valtavasti, että vaikka siellä joku tuttu olisi ollutkin, häntä ei olisi nähnyt.
Varsin yksinäistä oli Marian paikassa. Sielläkään ei ollut muita, paitsi pariskunta joka tuli iltakymmeneltä.
Aamulla siirryin Albergue Compostelaan, jossa linkuttaa samiksia. Tosin en tunne heitäkään. Santiagossa porukka jakautuu niin moneen eri majapaikkaan, että kohtaaminen ilman somea on mahdotonta.
Iloinen yllätys kuitenkin odotti. Peter ja Christine saapuivat päivämatkan verran jäljessä Santigoon. Some hoiti yksinäisyyden. Meillä oli huippukiva ilta heidän ja minulle aiemmin tuntemattoman kanadalaispariskunnan kanssa.