Mitään tällaista en ole kokenut ikinä. Etsiessämme majataloa, saavuimme valtavalle aukiolle. Papin saarna aaltoili ilmassa. Muutama ihminen konttasi valkoista vanaa pitkin kohti Fatiman pyhättöä. Konttaaminen ei liene oikea sana, eivät olleet nelinkontin, vaan etenivät polvillaan. Joillain näkyi pehmusteet polvien suojana.
Aukion laidalla katoksen alla myytiin vahakynttilöitä. Niitä oli vaikka minkä mallisia. Jalkoja, rintoja, käsiä, erilaisia kehon osia. Tavallisen mallisen vahakynttilän sai ostaa eräänlaista automaatista. Lantti sisään ja kynttilä ulos.
Kirkonkellot soittavat kouluajoista tuttua virttä, sitä jossa enkeli vie kotiinpäin.
Tämä näky on varmaan yhtä uskomaton nykyihmiselle kuin näky niille kolmelle lapselle, joille kerrotaan Neitsyt Marian ilmestyneen läheisellä pellolla Suomen itsenäistymisen aikaan, vuonna 1917.
Tämä ilmestyminen on aiheuttanut paljon keskustelua aina Vatikaania myöten, mutta myös taloudellista hyvää tälle pikkuruiselle kylälle. Noin yhdeksän tuhannen asukkaan kylässä käy nykyään nelisen miljoonaa pyhiinvaeltajaa tai matkailijaa. Voitteko kuvitella pikkuruiseen suomalaiseen lähiöön vaeltaisi lähestulkoon koko jaloille kykenevä Suomen kansa.
Tarinalla on voimaa. Ennen varmaan uinuva kylä on muuttunut. Hotelleja löytyy joka nurkasta. Samoin ravintoloita. Puhumattakaan matkamuistoista, Neitsyt Maria patsaita, Fatiman vettä ja sen sellaista. Kaksi kertaa piti räväyttää silmiä, kun yhden patsaista hintalapussa seisoi 3200 euroa.
Nyt on kausi vasta alkamassa ja siksi on aika hiljaista. Enkä yhtään ihmettele miksi. Veri jähmettyy tästä kylmyydestä ja kosteudesta. Mahtaako edes kuuma toti saada sitä liikkeelle.
Suuri pyhiinvaeltajien joukko on odotettavissa 13.5. ensimmäisen näyn päivänä. Silloin aukio näyttää vallan toiselta.
Tulimme Fatimaan eilen expressbussilla. Santarem-Fatima 45 minuuttia. Takaisin menimme paikallisbussilla pikkupaikat kierrellen. Se kesti kaksi tuntia.
Taas tuli ystävällinen ihminen apuihin. Eksyimme aamulla kun halusimme käydä vielä katsomassa Paimenten polun ennen bussille menoa. Mies ajoi meidät autollaan majapaikkaamme Casa de san Bento de Labre -albergueen, jossa meidän rinkat olivat odottamassa lähtöä bussille. Yövyimme tuossa alberguessa ja kyllä oli kauhea paikka. Kylmä, kostea, kolkko. Tosi tyhmää. Ajatuksemme oli niin fiksautuneet albergueen, että emme edes tajunneet että Fatimassa olisi ollut varmaan hotellihuoneita vaikka kuinka. Mutta kun ei tiedä mitä odottaa tai hakee.
Kyllä meillä taas kävi tuuri. Ilman miehen kyytiä olisimme kastuneet läpimäriksi matkalla bussille.
Näin se on, tarinoilla on voimaa! Kumpa suomalaiset matkailuvaikuttajat viimein hokaisivat ottaa oppia.
Jonkin verran on jo olemassa, mutta toivottavasti tulee lisää tarinoita. Kurssejakin matkailutoimijoille aiheesta järjestetään.