”Santiago de Compostelaan tulo oli kaikkea muuta kuin olin kuvitellut”. Niin totta! Tuo lausahduksen olen kuullut monta monituista kertaa. Nyt se on edessäni painettuna Penti Korpelan kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella. Kuva onnellisista pyhiinvaeltajista, jotka halaavat toisiaan pitkän vaelluksen jälkeen, vaihtui hänellä yksinäisyyteen. Niin minullakin.
Mihin kaikki hävisivät!? Söin jopa yksinäni lounaan Hotel de los Reyes Catolicosissa, siinä viiden tähden hotellissa, jonka perinteisiin kuuluu tarjota joka päivä kymmenelle ensimmäiselle hotelliin saapuvalle pyhiinvaeltajalle ateriat. Tavallisesti sinne on jono, mutta marraskuussa ei ollut.
Monelle kotiintulo on myös yllätys. 800 kilometrin kävelyä ja mitä kaikkea siihen liittyy. Olotilaa ei ole helppo ymmärtää ellei ole caminoa kokenut.
”Oliko hyvät ilmat?” Miten siihen voi vastata, kun matkaan on mahtunut ilmaltaan vaikka minkälaisia päiviä, erilaisia kuten elämässäkin. Pohdit kuunteliko kysyjä sinua ollenkaan.
Jotkut vaeltajista kokevat muuttuneensa reissun aikaan. Sitten he jysähtävät kotimaahan ja todellisuuteen, jossa kaikki pyörii kuten ennenkin.
Kehuskelee suorituksellaan. Tämä vetää hiljaiseksi. Synnytysvalmennuksessa tähdennettiin , että synnytys ei ole suoritus. Caminossa on jotain samaa. Sitä ei voi suorittaa, se täytyy elää kukin omalla tavallaan. Kävellen, pyörällä, aasilla, hevosella, lastenrattaita työntäen, juosten, miten vaan. Miten tahansa caminon kulkeekin, olosuhteista johtuen hihoihin tarttuu nöyryyttä, joka saa häkeltymään kaikenlaisen nosteen edessä.
Nyt kirja-caminoni lähestyy loppuaan. Vilkaisen vielä miten Pentti koki Finisterran. Se jäi kaivelemaan, kun en tohtinut hyytävän ilman vuoksi jatkaa remonttireissullani 2013 meren rantaan asti. Olisi tullut liian pitkät päivämatkat, sillä osa majataloista oli jo sulkenut ovensa. Mutta jotain täytyy olla vetämässä. Sinne joku päivä vielä, vaeltaen.
Pakana pyhiinvaelluksella -kirjassa oli paljon hyödyllistä tietoa. Nautin erityisesti tietopuolisista taustoittavista tarinoista.