Olen nöyrä vaeltaja. Vaikea sanoa, miten minusta sellainen kehkeytyy Santiagon teillä, mutta niin siinä käy. Kun reppu selässä riuhtoo pitkin maita ja mantuja, edessä siintävä majatalo saa onnen tunteen hulahtamaan sisuksissa. Jos vielä majatalon lähellä on paikka, josta saa ruokaa, lähestyy jo vaeltajan taivasta. Olen suorastaan otettu paikallisten halusta pitää (pyhiin)vaeltajat ruoissa jopa pikkuruisissa kyläpahasissa, joissa on vaikea edes hyvällä mielikuvituksella keksiä, mistä siellä elantonsa muuten saa kuin ruokkimallla kulkijoita.
Kokkaamaan ryhdyn reissuillani ainoastaan pakon edessä. Yleensä suuntaan ravintolaan, mikäli kylässä on sellainen. Siellä syön mitä saan ja maksan mitä siitä pyydetään. En valita. Camino-reittien varrella paikalliset ravintolayrittäjät ovat rakentaneet menun (menu peregrino) niin että siihen kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka ja juomina vesi tai viini. Suomessa yritystä pyörittävänä ihmisenä jaksan aina ihmetellä miten he sen tekevät asiakkaalle kympillä.
Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella kuvattiin tilannetta, jossa Colacao-juomasta laskutettiin erikseen. Minusta se on itsestään selvää, että jos haluaa jotain muuta kuin mitä illallismenu sisältää, se maksaa lisää. Ravintoloitsija on rakentanut menun, joka tuolla kympillä syntyy ja mahdollisimman yksinkertaisin toimenpitein asiakkaan eteen kannetaan. Muutenhan hinnoittelu ei toimisi. Aina voi tietysti kysyä etukäteen, voiko viinin vaihtaa vaikka colaan tai mineraaliveteen. Usein se myös onnistuu, sillä espanjalaiset ovat aika joustavia. Mutta täytyy muistaa, että noilla nurkilla viini on lähes ilmaista, toisin kuin Suomessa.
Satakunta kertaa tuon pyhiinvaeltajien illallisen syöneenä voin vain todeta, että taso vaihtelee. Ylihinnoiteltu menu peregrino ei ole milloinkaan. Joskus on vain yksi vaihtoehto kussakin ruokalajissa, toisinaan niin monta ettei laskea kerkiä. Joskus karmeeta, joskus gurmeeta. Mutta kuten Pentti kirjassaan totesi, nälkä on paras mauste.