Asturiasin puolella maisemat ON kohdallaan. Ei enää autotietä myöten vaan vehreitä merenrantaa, kukkuloita ja maalaismaisemaa.
Kuvassa perhe eväsretkellä lähellä La Islaa.
Hämärähommia Islassa
Islan alberguen hoitaja – 20 vuotta hospitelarona toiminut Angelita vaikuttaa tiukalta mummolta. Kun eläkeikää lähestyvä ranskalaispariskunta ei heti ymmärtänyt seurata häntä, niin johan keppi kolisi. Minulle hän löi alberguen avaimet käteen ja monisanaisesti kuvaili miten löydämme alberguen. Kepin kantaman päässä kun olin, niin katsoin parhaaksi olla ymmärtäväni ohjeistuksen.
Majoittumistoimenpiteet olivat monimutkaisia. Piti käydä rekisteröitymässä hänen talollaan, joka oli vihreän, keltaisen ja vaikka minkä talon vieressä ja aina kulman takana.
Illansuussa majataloon tuli muitakin. pergrinoja. Angelita pamahti paikalle juuri kun olimme aikeissa lähteä etsimään ruokapaikkaa. Hän johdatti koko joukon talolleen. Rekisteröinti kesti ikuisuuksia Angelitan tarkkojen silmien valvonnassa. Numeroita piti olla ja muuta dataa suureen plankettiin. Ei niin väliä mitä, minunkin tietoni hän otti Venäjän viisumistani. Osoitti sormellaan, että tuon täytät tuohon, ja niin tein.
Onneksi kylän ainut auki oleva baari ei ehtinyt sulkea ennen kuin saimme rekisteröinnit tehtyä. Vietimme yhden parhaimmista illoista. Saimme – emme kyllä vieläkään lämmintä ruokaa –vaan salaattia ja mukavaa nuorta seuraa. Liettualainen nainen Skais´’te ja hollantilainen Richard illastivat kanssamme.
Venähti vähän myöhäisemmäksi kuin oli tarkoitettu, kun piti ideoida mitä kukin meistä tekisi, jos aikaa olisi elonaikaa vain 24 tuntia. Yleensä ihmiset kai pyrkisivät läheistensä luo, mutta liettualaisnainen olisi halunnut jollekin kauniille rannalle Etelä-Amerikassa. Paikan nimenkin sanoi, en vaan muista. Erikoista. Mutta hän on kaiken kaikkiaan erikoinen, oman tien kulkija.