Naurattaa aina kun kaivan vaatekaapistani päällepantavaa. Sangallo!
Pari viikkoa sitten Puolassa, Wroclawissa illallispöytään viereemme ilmaantui viiden hengen italialaisporukka, joka keskusteli vilkkaasti – italiaksi tietenkin. Koska minulla oli täysi työ pitkän päivän jälkeen pöytäseurani kanssa pendlailla ruotsin ja englannin välillä en välittänyt kertoa heille ymmärtäväni italiaa.
Illallinen kääntyi jälkiruoaksi, kun vahingossa kommentoin heidän puhettaan (englanniksi). Nolo olo laskeutui seurueen eräälle naamalle.
– Ymmärsit siis kun nauroimme sangallollesi?
No en todellakaan. San sanavarastossani viittaa pyhään ja gallo kukkoon.
– Sanoin, että tuon naisen täytyy olla suomalainen.
Italialaisnainen selosti päätelleensä sen sangallo- suomeksi reikäneulospuserostani.
– Kukaan muu ei pärjää puuvillaisessa sangallossa kuin suomalainen. Minäkin ainoastaan ehkä elokuulle, italialaisnainen selosti tapojaan.
Nämä värjöttelevät veronalaiset eivät kaiketi ole kuulleet kerrospukeutumisesta. Minun vuoroni tuli hymyillä, kun ilta oli ohi ja suuntasimme kylmään yöhön.
Sangalloni alla piileksii yksi tärkeimmistä matkavarusteistani, villainen aluspaita (ei kutita, en tiedä miksi), joka suojaa niin lentokoneen ilmastoinneilta kuin sisään-lämpimään-ulos-kylmään -vaihteluilta.
– Ooooooooo… Capisco, capisco.
Nainen hihkui, kun kaivoin paksun talvitakkini narikasta ja puin sangalloni päälle vielä yhden ohuen villapaidan.
Jaloissani oli tietenkin talvivaelluskengät. Niin se vaan on, että minut niin kuin muutkin suomalaiset erottaa maailman metropoleissa siitä, että näytän kuin olisin syntynyt tukevat kengät jaloissa ja kaksi kauppakassia käsissä.