Aina ei tarvitse lähteä pitkälle, sillä kirjastossakin tapahtuu kaikenlaista. Viime kuussa 20.11. Viherlaakson kirjastoon vieraaksi oli saatu kirjailija-toimittaja Minna Lindgren, joka kertoi Ehtoolehto-trilogiansa taustoista.
Kiinnostuin, lainasin ja luin trilogian ensimmäisen osan ”Kuolema Ehtoolehdossa”. Se ilmestyi jo vuonna 2013 ja kuvaa elämää palvelutalossa yli yhdeksänkymppisen Siirin näkökulmasta.
Kirjaston esittelyssä Lindgren kertoi, että aihepiiri tuli hänelle tutuksi aluksi omien vanhempien kautta, sittemmin toimittajan työssä.
Hulvatonta luettavaa. Myös matkailun kannalta kiinnostavaa: aina ei tarvitse matkata pitkälle elämyksen perään. Romaanissa matkustetaan muiden käänteiden lisäksi ratikalla ympäri Helsinkiä. Moni ratikkareittien varrella sijaitseva rakennus saa nimen, arkkitehdin ja hieman historiaakin kirjan myötä. Taustalla on Lindgrenin raitiovaunuihin rakastunut isoäiti, joka vei hänet lapsena ajelulle ja samalla kertoi rakennuksista.
Ratikka voi olla siis myös huvitteluväline, ei muuta kun päivälippu käyttöön ja matkaamaan ympäri Helsinkiä.
Kirjaston esittelytilaisuudessa Lindgren harmitteli, että vanhuksista puhutaan laumana ja ongelmana, sen sijaan, että pohdittaisiin vanhuksia yksilöinä ja vanhuutta mielenkiintoisena elämänvaiheena. ”Tilastokeskuksen tutkimuksissa viimeinen tutkittava ikäryhmä on 65-. Hyvin monissa muissa tutkimuksissa mielipiteitä tai asioita ei kysytä yli 74-vuotiailta”.
Lindgren tarttui aiheeseen koska hänestä olennaisin on vielä kirjoittamatta. Moni on kuullut lausahduksen, että jos haluat kirjoittaa totuuden, kirjoita fiktiota. Lindgrenin romaaneissa todellisuus on kuitenkin pohjana. ”Mielikuvitukseni ei riitä kirjan kauheimpiin tarinoihin. Kirjoitettuani kuusi isoa artikkelia vanhuksista ja vanhusten hoidosta lehtiin, kaikkein järkyttävimmät ja koskettavimmat tarinat olivat kertomatta. Ne sopivat paremmin fiktion materiaaliksi.”
Hyvinvointiyhteiskuntaa lähdettiin rakentamaan köyhyydestä1950-luvulla ja unelma saavutettiin 1980-luvulla, kun sodan ikäpolvi jäi eläkkeelle. ”Tänä päivänä niiden rakentamiseen osallistunut 95-vuotias katsoo vierestä, kun kansa matkustaa ja harrastaa ruuanlaittoa, ja kun itse tarvitsi hyvinvointiyhteiskunnan palveluita, sanotaan ettei ole rahaa”.
Huumori höystää romaanin sisältöä. Lindgren ei kikkaile sanoilla niin, että se tuntuisi hikipakolla tehdyltä. Huumori tulee näkökulmasta ja perustuu sanoilla kikkailuun siinä merkityksessä, että monet ihmiset puhuvat kieltä, jota vanhus ei ymmärrä. Lindgren kokee luontevaksi kirjoittaa humoristisesti.
Raskaissa ammateissa huumori on usein edellytys jaksamiselle. Nauru on terapeuttista ja vapauttavaa. ”Rankkaa lienee myös vanhustenhoitotyö. Kemiallinen sitominen kauhistuttaa. Vanhusta lääkitään, niin paljon ettei nouse sängystä”.
Tavallisen lukijan nauruhermoja kutkuttaa ja hän kenties jää pohtimaan mikä kaikki voisi olla mahdollista. Mutta miten kirjat on vastaanotettu ammattipiireissä.
”Kirjojani luetaan palvelutalojen lukupiireissä. Hoitohenkilökunta suhtautuu positiivisesti. Miksi ei, sillä kyse on asenteista ja systeemistä, ei henkilökunnan osaamattomuudesta. Hoitohenkilökuntakin turhautuu kun ei voi vaikuttaa. Heidän on vaikea nostaa oman työnsä epäkohtia keskusteluun.”
Ehtoolehto-sarjaa on ilmestynyt jo kaksi teosta. Kuolema Ehtoolehdossa (2013) ja sen itsenäinen jatko-osa Ehtoolehdon pakolaiset (2014), joka on ensi vuoden Runeberg-palkinnon ehdokkaanakin. Kirjoja on käännetty seitsemälle kielelle, myös englanniksi, kielialue, joka lupailee laajaa levikkiä.
”Ulkomaisen kiinnostuksen yksi syy on se, että kirja tulee Suomesta. Pohjoismaiden kun mielletään olevan hyvinvoinnin mallimaita”, Lindgren toteaa.
Kolmas Ehtoolehdon tuho -osa julkaistaan 25.4.2015. Siinä Ehtoolehdosta on tehty monitoroidun hoivan pilottihanke, jossa hoiva tapahtuu erilaisilla teknisillä vempaimilla.
Jossain vaiheessa ikä muuttuu ylpeydenaiheeksi.