Aikoinaan interraililta palatessa nälkiintyneen teinin taivas avautui ruotsinlaivan noutopöydässä. Rahat loppuivat yleensä viimeistään Sveitsissä ja loppumatka syötiin mitä saatiin, jos saatiin. Teini-iässä ruokaan käytettiin niukasti rahaa ja siksi buffa oli oiva valinta vaimentaa kiljuva nälkä.
Nyt istun Pietarista Helsinkiin palaavan laivan Seven Seas –ravintolassa aamiaista nauttimassa ja katselen menoa ympärilläni.
Viereisessä pöydässä venäjää puhuva seurue kattaa aamiaista. He näyttävät keräävän ruokia noutopöydästä koko seurueelle eikä vain itselleen, kuten moni meistä suomalaisista tekee. Kukkuroillaan oleva lautanen toisensa jälkeen ilmaantuu pöytään. Kun kaikki kipot on saatu asteltua, seurue aloittaa ruokailun. Kun he kylläisinä suuntaavat hytteihinsä tai minne lie, pöytään jää valtava määrä syömätöntä ruokaa. Tietenkin, sillä jo itselleen sopivan määrän kerääminen lautaselleen on vaikeaa. Saati sitten useammalle.
Ei siitä ole kauan, kun me suomalaiset kauhoimme surutta lautaset kukkuroilleen ruokaa Ruotsin-laivojen noutopöydistä. 1970-luvulla oli yleistä kasata samalle lautaselle kaikki katkaravuista kuivakakkuihin, ja vain itselleen kuten meillä yksilökeskeisessä kulttuurissa tavattiin ja yhä tavataan tehdä. Rehvakkaimmat totesivat, että meneehän ruoat mahassakin sekaisin.
Se mikä yli jäi, se jäi. ”Possuille”, ajateltiin. Pitkään uskottiin, että possutkin tarvitsevat osansa noutopöytien herkuista. Söivätkö siat aiemmin ihmisten ruokahukkaa? Suomessa syödään ja syötiin paljon sikaperäisiä ruokalajeja, silloinhan ne söivät usein myös lajitovereitaan. Yök!
Sittemmin keksittiin, että noutopöydästä voi käydä useamman kerran hakemassa, ja joka kerran eri ruokavalikoimasta: kala-alkupaloja, liha-alkupaloja, lämmin ruoka ja jälkiruoka. No toki vieläkin näkee niitä, joiden kukkuraiselta lautaselta tipahtelee liiat ruoat matkalla noutopöydästä omaan pöytään.