Löytyipä tilanteeseen sopiva kuva talon seinästä hieman ennen Burgosia. Olimme juuri pohtineet porukalla mikä saa ihmisen aamun pimeydessä ulos makuupussista ja rientämään pitkin loputtomalta tuntuvaa polkua. Eräs norjalaismies soitti jopa vaimolleen ja pyysi muistuttamaan häntä, miksi ryhtyi tähän. Egokysymys kuulemma.
Voisihan caminon hoitaa etätyönä. Nyt kun kämppä muutenkin on remontin vuoksi runneltu, niin voisin ryhtyä ”hospitaleroksi”. Olohuoneeseen kymmenkunta kerrossänkyä ja kaverit sinne kuorsaamaan. Iltakymmeneltä sammutettaisiin valot. Vessassa käytäisiin otsalampun valossa, mikäli ihan pakko keskellä yötä.
Aamuseitsemältä täräyttäisin hyvän huomenen ja valot päälle. Kuppi kuumaa maitokahvia ja porukka baanalle rinkat selässä. Voisivat kävellä vaikkapa Tapiolaan ja takaisin tai Espoon rantaraittia 20 kilometrin pätkissä. Jos kävely ei maistuisi, saisi juosta, pyöräillä, potkulautailla tai hiihtää. Taksin käyttökin sallittaisiin ”Se on sinun caminosi, elämäsi matka”, sanoisin armollisesti.
Jokainen olisi opetellut kymmenisen sanaa jotain itselleen vierasta kieltä, joilla sitten kommunikoitaisiin matkan aikana. Omaan tahtiin vois tietenkin edetä ja nauttia hiljaisuudesta. Kun urakka olisi ohi, lisänä olisi suomalainen elementti kokonaisuudessa, sauna. Lämpimissä löylyissä vertailtaisiin vesirakkojen määrää ja jaettaisiin parhaimmat hoitokokemukset.
Päivän kohokohtana kolmen ruokalajin illallinen tavanomaisine pyhiinvaeltajan ruokajuomine, puoli pulloa punaviiniä. Se tarjoiltaisiin niin myöhään, että porukka kellahtaisi yöpuulle samoin tein.
Kun 790 kilometriä (noin 40 päivän päästä 20 kilometrin annoksissa) olisi päätöksessä voisin jakaa kaikille espostolat, compostolan vastikkeet. Sen saisi samoin kuin Santigo de Compostela -vaelluksen, mikäli kävelee vähintään sata kilometriä.