Empatian kaikukammiossa – Amos Rexin näyttely

Käväisin taas Amos Rexissä, jossa näyttelyihin on aina yhtä vaikuttavaa laskeutua portaita myöten.

Huhtikuun alussa avautui kaksi uutta näyttelyä: Anna Estarriolan Staged Circumstances and Piles of Things sekä Enni-Kukka Tuomalan Expanding Empathies. Vakiona on tietysti myös Sigurd Frosterus -kokoelma.

Anna Estarriolan ja Enni-Kukka Tuomalan näyttelyiden esittelyssä kyseltiin:

“Mitä tapahtuu, kun poistumme omista kuplistamme ja avaamme silmämme uusille näkökulmille?”

Niin, sitähän taide tarjoaa.

Neulottu pipo ja näkymätön tulkki

Anna Estarriolan näyttely oli täynnä yllättäviä asetelmia. Yksi teoksista ”Orastavat ajatukset” esitteli valtavan, neulotun villapipon, jonka sisällä kiiltävähiuksiset päät kuiskailivat toisilleen. Katsoja kurkisti sisään takaraivon puolelta.

Toisessa ”Järjestelmä” nimisessä teoksessa hahmot istuivat pitkän pöydän äärellä – osa haki katsekontaktiakin – keskustelemassa kuka milläkin kielen tapaisella. Keskustelua piti koossa näkymätön hahmo, jonka ääni kuului tilassa. Hänen tarkoituksensa oli kaiketi saada tolkkua kaikesta.

Mietitytti, että näinkö monimutkaista ihmistenkin välinen kommunikointi on.

Kuplassa tuntemattoman kanssa – Enni-Kukka Tuomalan Empatian kaikukammio

Seuraavassa salissa pääsin itsekin osallistumaan taideteokseen. Lontoossa asuvan Enni-Kukka Tuomalan Expanding Empathies -näyttelyssä oli hopeanhohtoinen, telttamainen rakennelma – kuplaksi varmaan voisi sanoa. Se herätti heti mielenkiintoni. Mikä tuo on, mitä se esittää?

Ideana oli saada ”kaksi tuntematonta jakamaan kokemuksiaan ohjatussa elämyksessä teoksen sisällä”. Kuplassa, joka tässä vaiheessa oli osoittautunut Empatian kaikukammioksi, oli oviaukko kummassakin päässä. Niistä sitten tuntemattomat astuivat sisään.

Siinä kun kiertelin, ei aikaakaan, kun huomasin istuvani kuplan sisällä ventovieraan ihmisen kanssa.
Ensin olin aprikoinut. Viisitoista minuuttia istua paikallaan! Se tuntui mahdottoman pitkältä ajalta, vaikka olenkin viime aikoina haastanut itseni katselemaan taidenäyttelyissä videoteoksia. Ensin lyhyempiä, sitten pikkuhiljaa pidempiä. Olen kehittynyt siinä, mutta silti. Uteliaisuus kuitenkin voitti.

Ohjattu elämys alkoi sillä, että kammion ulkopuolella meille eri päissä odottaville tuntemattomille annettiin ohjepahvit mukaan. Sitä ennen ohjaaja oli tarkistanut, että puhumme molemmat samaa kieltä. Pahveissa oli ohjeet hätätilanteita varten, sekä maininta että voi milloin tahansa pyytää päästä ulos teoksesta.
Toisessa pahvissa saimme kokemista ohjaavan kysymyssetin, jonka sai avata vasta teoksen sisällä.

Sisällä Empatian kaikukammiossa oli kaksi istuinta, joita ei saanut siirrellä. Ensimmäinen tehtävistä oli istua kaksi minuuttia toisiamme silmiin tuijottaen. Kammion sisällä vaihtuivat valot aina kun aika oli kulunut.

Seuraavaksi siirryttiin kertomaan toisillemme, miltä tuntui tuo noin intensiivinen silmiin katsominen. Kummaltahan se tuntui, totta kai! Koska tuijottaisin ketään noin pitkän ajan.

Kysymykseen tunnetko arjessa, että sinut nähdään, meille kummallakin tuli kokemuksia siitä tilanteesta, jossa ei meitä nähdä. Minua on ihmetyttänyt se, että kaupungilla liikkuessa olen aika usein se, joka väistää. Siis Suomessa. Sama havainto oli kammiossa kanssani istuvalla tuntemattomalla kokijalla. On monia paikkoja – kulttuureja, joissa saan nauttia sulavasti tieltäni väistyvistä ihmistä. Ikääntyvän naisen etuja.

Pysähdytkö koskaan todella näkemään ympärilläsi olevia ihmisiä? Tällä varmaan haluttiin nostaa esiin arjessa mitään kuulematta, näkemättä eteenpäin puskeminen.

Oli siellä vielä yksi kysymys. Mitä toivoisit ihmisten näkevän sinussa. Siihen asti emme ehtineet. Aika tuli vastaan. Varttitunti vierähti sutjakkaan.

Taide, joka haastaa empatiaan

Tuomalan työtä on hyödynnetty muun muassa Suomen Eduskunnassa, missä hän on kehittänyt empatiatyökaluja politiikkaan. Mielikuva jäi pyörimään mieleeni: siellä he istuvat, Orpot ja Halla-ahot, empatiakammiossa katselemassa toisiaan silmiin.