Vietnamin reissun matkakirjaksi valikoitui pokkarimuodossa Graham Greenen Hiljainen amerikkalainen. Teos ilmestyi Isossa-Britanniassa jo vuonna 1955. Monille varmaan elokuvistakin tuttu.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Vietnamiin, siksi se oli mukana matkalukemisena. Tosin täytyy kyllä todeta, että aika raskasta tekstiä, ei ainoastaan sisällöltään vaan myös kieliasultaan. Ei herkkäpintaisen iltalukemista.
Saigonissa – nykyään Hồ Chí Minh liikutaan kirjan sivuilla paljon, mutta myös muualla Vietnamissa.
Jännitystä ja rakkautta. Taloudellisen avun valtuuskunnassa työskentelevä jenkki, Alden Pyle ystävystyy Saigoniin päätyneen brittiläisen toimittajan Thomas Fowlerin kanssa. Fowlerilla on rakastajattarena vietnamilaisnainen, Phuong, mutta myös vaimo, josta ei katolisena saa avioeroa. Seuraa kolmiodraama, kun nämä kaksi miestä kilpailevat Phuongista.
Phuongin maailma tuntui minulle vieraalta ja siksi kiinnostavaa ajatella itsensä siihen rooliin. Miltä tuntuisi havitella avioliittoa vauraan ulkomaalaisen kanssa ja muuttoa ulkomaille. Toisaalta kirjassa Phuong jäi vähän ontoksi, en saanut otetta hänen maailmaansa, sillä näiden kahden miehen maailma ja sotakuvaukset hallitsivat tarinaa.
Sotakuvaukset – tuolloin 1950-luvulla käytiin Vietnamissa sisällissotaa. Maata miehittivät ranskalaiset. Amerikkalaiset kolkuttelivat vasta ovea. Kuvaukset olivat rankkoja, tietenkin. Jotkut kuvaukset, kuten äiti pommin ruhjoman lapsensa kanssa, jäivät pitkiksi ajoiksi kummittelemaan.
”Mikä on heidän seuraava vetonsa, Heng? Kuinka monta pommia ja kuollutta lasta sisältää yksi tynnyrillinen Diolactonia?” kysyi Fowler torille suunnatun pommi-iskun jälkeen.
Yhdessä kirjan kohtauksista, tuli nykyajan yltäkylläisyyteen tottuneelle lapsuus mieleen. Silloin ei heitetty mitään pois tai ainakin mietittiin tarkkaan.
”Lattia oli täynnä rautarojua ja vanhoja laatikoita – vietnamilaiset eivät henno heittää pois mitään: siinä suhteessa he muistuttavat kiinalaiskokkia, joka ei hylkää edes hanhen kynttä paloitellessaan lintua seitsemäksi annokseksi.”
Hurja tuo Vietnamin historia. Toisaalta toki täälläkin on sodittu, mutta väittäisin, että Vietnamissa arvet ovat vielä syvemmässä.
Kiitos kommentista, Mikko! Arpia syntyy aina sodista, siitä ei pääse.
Omalla kohdallani minulle läheiset isovanhemmat kokivat niin Venäjän vallankumouksen kuin Suomessa käydyt sodat ja muut taistelut. Arpia syntyi mutta niistä ei juuri puhuttu, ainakaan lapsille. Eteenpäin vaan elämässä.
Mutta Vietnamin sota väritti teini-ikääni. Siihen otettiin voimakkaasti kantaa ystäväpiirissäni, jopa niin paljon, että yhäkään en polittikkaan halua sekaantua. Toinen oli Biafra – lautanen piti syödä tyhjäksi narisematta ja muistaa, että toisaalla kärsitään nälänhätää.
Vietnamissa oli kyllä pysäyttävää nähdä miten pitkälle tulevaisuuteen sota vaikuttaa.