Minulla oli suuri ilo ja kunnia osallistua 30. heinäkuuta Marokon kansallispäivän juhliin, jotka järjestettiin Helsingissä G18-salissa. Tilaisuus juhlisti myös kuningas Mohammed VI:n valtaannousun 25. vuosipäivää.
Lämmin kiitos kutsusta Marokon suurlähettiläälle herra Mohamed Achgaloulle ja rouva Siham Ait Alille. Ilta oli täynnä iloista tunnelmaa ja Marokkoon liittyviä muistoja.
Kun juhlasta oli kysele, kuulimme myös juhlapuheita. Eduskunnan terveiset välitti Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho.
Juhlapuhetta seurasi kansallispäivän lahjan paljastus. Lahjan paljasti taiteilija Ari-Pekka Kovero, joka oli saanut inspiraation maalaukseensa Suomen ja Marokon lipuista.
Kolmen kakun kekkerit
Virallista ohjelmaa seurasi runsas pitopöytä. Maukasta marokkolaista ruokaa, joka kirvoitti muiston Marrakechistä. Siellä osallistuin joitakin vuosia sitten kokkikurssille ja yritin – ja sainkin aikaiseksi – tagine-ruokalajin. Tagine on yksi Marokon tunnetuimmista ruokalajeista, kaiketi juhlaruokaa kuitenkin. Se on pataruoka, joka voidaan tehdä kanasta, lampaasta tai vihanneksista. Mausteet ja pitkä hauduttaminen on se juttu. Pikkuinen epäilys kokkikurssilla heräsi, että kurssin vetäjä varmaan vaihtoi padat huomaamattani. Tekemän kana-tagine oli epäilyttävän hyvää.
Metrien pituisesta jälkiruokapöydästä olikin sitten vaikea valita, mitä lautaselle laittaisi. Mitä vatsa vetäisi, kun kakkujakin olin vielä tulossa, minttuteen kanssa luonnollisesti.
Suomen ja Marokon diplomatiasuhteet on solmittu jo vuonna 1959. Maat ovat tehneet yhteistyötä useilla eri aloilla.
Kuulostaa onnistuneelta tapahtumalta. Oliko Halla-ahon puhe hyvä? Hän on tuollaisissa usein varsin hyvä.
Kiitos kysymyksestä Mikko. Halla-aho puhuu kyllä selkeästi. Erityisesti ihailin hänen viilipyttymäistä olemustaan puheen aloittamisessa. Puoli minuuttia: rauhallisesti lasi alustalle, rillit nenälle, puhepaperi auki ja muuta valmistelua. Voi kun itse pystyisi samaan, tuli mieleeni. Oli hyvää vinkkiä viikonloppua ajatellen. Pidin puheen tyttäreni häissä ja yritin ottaa mallia. Ei mitään kiirettä, muistuttelin itseäni (minulla on aina liian kiire ja lisäksi tapana heilua sinne tänne), rauhallisesti mikki kohdalleen ja olosuhteet mukaviksi, kyllä ihmiset odottaa. Kai jotenkin onnistuin, vaikka onhan se osin temperamenttikysymys.