Bussimatka Valparaisosta Santiagoon kesti pari tuntia. Retkibussien vauhtiin verrattuna bussi suorastaan körötteli. Minkäänlaista paikkavarausta bussiin ei tarvittu. Kävelin vain Turbusin luukulle, ostin lipun ja kymmenen minuutin kuluttua katselin maisemia kaksikerroksisen bussin yläkerran etupenkistä. Olin päätynyt Turbusiin koska sen pääteasema näytti olevan Best Western Estacion Central -hotellia lähes vastapäätä. Hotellin valinnassa päädyin ainoaan tuttuun brändiin Valparaison kokemuksen perusteella. Joku Pekka kehui hotellin sijaintia Booking.com -arvosteluissa. Sanoi jopa voivansa tulla uudestaan samaan hotelliin.
Best Western Estacion Central -hotelli
Totta se Pekka puhuikin. Best Western Estacion Central -hotelli on lähellä metroasemaa ja bussiasemaa. Itse asiassa se on juuri sen metrolinjan varrella, jota eniten käytän. Eilen menin tutustumaan keskustaan Plaza de Armasin ympäristöön ja tänään Cerro Santa Luzia -kukkulalle. Kumpaankin pääsin vaihtamatta linjalta toiselle. Metrovaunut ovat kyllä tosi täynnä.
Kun tulin hotelliin, aulassa kuului tuttua puheensorinaa. Amerikkalaisseurue oli joko tulossa tai lähdössä, istuivat matkalaukkujensa kanssa odottamassa.
Kahden kuukauden kummallisten suihkujen jälkeen oli ihanaa heittäytyä vaahtokylpyyn.
Kala hävisi lautaselta ravintolassa
Miinuspuoli hotellin sijainnissa on se, että ympäristöstä ei taida löytyä illallisravintolaa. Ja ylipäätään alue ei houkuta liikkumaan siellä. Illalliselle on lähdettävä joko taksilla tai metrolla. Kysyin respasta olisiko lähellä, kävelymatkan päässä jotain paikkaa. Neuvo oli, että yksin ei kannata illalla kävellä.
Samassa korttelissa on kyllä Subway ja joku paikallista pikaruokaa tarjoava. Hotellissa on ravintola.
Ensimmäisenä päivänä matkasta ryytyneenä en jaksanut odottaa illallisaikaa enkä lähteä kauemmas syömään. Hotellin ravintolaan en sentään jäänyt, vaan menin kadun vastakkaisella puolella olevaan pikaruokaravintolalta näyttävään paikkaan.
Merluza – reippaasti kuorrutettu kalaleike oli yllättävän hyvä. Mutta taas kerran, sitä oli liikaa.
Siinä pohtiessa, ottaisinko lopun mukaan – täällä on tavanomaista, että ylitsejäävä ruoka pakataan mukaan – vai mitä teen, pöytäni viereen ilmestyi kerjäläinen. Hän ilmehti, ettenkö syö enää, ja kun sanoin, etten syö, kerjäläinen nappasi kalanjäännökset lautaseltani. Pälyili ympärilleen ja juoksi ulos. Hän ei varmaan olisi saanut olla ravintolassa. Kaikenlaisten tavaroiden myyjät ja musikantit kyllä näyttävät kiertelevän kaikkialla ravintoloissa. Metrossakin kiertävät myymässä vettä, nenäliinoja ja sen sellaista pientä tarpeellista.
Avauskuvassa on ravintola jossa söin merluzaa. Kuvassa olevaa miestä huvitti, kun kerjäläinen nappasi kalan. Hän ei pahastunut sitä että otin kuvan hänestä.
Chilessä tosiaan tuli vastaan jonkin verran kerjäläisiä, olivat yleensä varsin kohteliaita ja yllättäen puhuivat keskimääräistä parempaa. Santiago de Chile ei oikein tehnyt meihin vaikutusta, mutta toisaalta oltiin siellä hyvin vähän aikaa.
Varmaan kaikkialla on kerjäläisiä. Kahden kuukauden aikana vierailin Uruguayssa, Argentiinassa ja Chilessä. Eniten oleilin Patagonian alueella. Joka kaupungissa oli kerjäläisiä. On rankkaa kohdata jalattomia, kädettömiä ja vaikka minkälaista vaivaa omaavia ihmisiä. Toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi hankkia leipäänsä istumalla kadulla tai kiertelemässä ympäriinsä käsi ojossa. Tai myymällä kadulla autojen seassa tuotteitaan.
Varmasti kaikissa Etelä-Amerikan maissa ja kaupungeissa on runsain mitoin kerjäläisiä, kaupustelijoita ja kaiken maailman pienyrittäjiä mitä vain mielikuvitus voi tuottaa. Ehkä yhtenä näkyvimmistä olivat kenkiä kiillottavat pojat silloin, kun siellä matkustelin. Syynä oli se, ettei muuta keinoa ollut hengissä pysymiselle. Valtioilla ei ollut Kelaa vastaavia organisaatiota eikä muutakaan apua. Jos Chilessä tuttava joutui työttömäksi, niin heti seuraavana päivänä hän aukaisi ”fonofaxin” eli faksin ja puhelimen yhdistelmän ja alkoi kauppaamaan jotain, mitä tahansa. (siihen aikaan olivat faksit käytössä, ei vielä sposteja). Bolivian La Pazin keskustorilla lierihattuiset mummot kauppasivat innokkaasti jotain. Kysyttyäni paikalliselta yrityksemme edustalta, miksi noin vanhojen mummojen pitää kaupustella torilla, hän vastasi, että vaihtoehtona on todennäköisesti nälkäkuolema. Tällaisia elämän olosuhteita on hyvin vaikeaa ymmärtää ”hyvinvointivaltiossamme”, jossa kaikki tarmo käytetään omiin oikeuksiin saada valtion veropohjaisia tukia. Kuvaavasti ystävä sanoi Perun pääkaupungissa Limassa: ”kukaan ei ole niin hullu, että maksaisi veroja”. Siellä käytettiin kaikki tarmo verojen välttelyyn. Niistä tuskin oli paljon hyötyä tavalliselle ihmiselle – miksi niitä maksaakaan, arveli ystävä.
Kerjäläisiä tosiaan oli ja kaikenlaista kaupustelijaa: nenäliinoja metron oven suussa, pullovettä metrovaunuissa, elämyksiä autojonoissa odottaville… Kaduilla, puistoissa ja mitä kummallisemmissa paikoissa nukuttiin, jotkut patjojen päällä, toiset vain kovalla. Esimerkiksi Buenos Airesissa nukkuivat pankkien tuulikaapeissa. Sitä kuvaisin https://www.mummomatkabloggaa.fi/2023/02/01/argentiinan-monimutkaiset-valuuttakaytannot/