Tänään pussista löytyi lause: ”Toinen puoli maailmaa ei voi käsittää toisen puolen iloja.” (Jane Austen)
Tänään vietämme kamerakerhon pikkujouluja ja meinasipa tulla kömmähdys paikkaa valitessa. Halusimme johonkin lähialueen ravintolaan. Kun kokemusperäistä tietoa ei paljoa ollut kenelläkään meistä, jotka organisoivat, niin kuukeloimalla mentiin ja paikaksi valikoitui iranilainen ravintola. Ei vielä kutsuja ehditty laittaa koko kerholle, kun minulla heräsi epäilys, mahtaako ravintolassa saada viiniä. Ei saanut, teetä tai lassia on tarjolla. Tämä tieto sai yhden järjestäjistä parkaisemaan sen tutun ”ilo ilman viinaa jne.” ja meidät uudestaan kuukeloimaan. Nyt olemme menossa italialaiseen, jossa viiniä taatusti tarjoillaan.
Tässä taas ilmenee tuo ”toinen puoli”. Kuka mistäkin ilonsa saa. Monasti kun olen illallistanut Aasiasta peräisen olevien kanssa, huomaan eron, ruoka on tärkeämpää. Viimeksi nepalilaisten kokkareilla: ruokaa, ruokaa, ruokaa, ja ne viinilasien kanssa seisovat olivat kyllä selvästi suomalaisia. Eipä tässä mitään sen kummempaa käsittämistä tarvita. He iloitsivat ruuasta, me suomalaiset viinin ja ruoan yhteiselosta. Ruokaa saa kotonakin, viini koetaan juhlavaksi, ikään kuin lisäarvoksi.
Niistä iranilaisista. Siitä on kyllä aikaa, kun kävin Iranissa, mutta kyllä siellä viinaa olisi saanut. Sitä juodaan kotona, muurien takana. Joku totesi, että Iranissa elämä on ilotonta. Siis ainakin julkisesti.
Avauskuvassa silmän iloa. Vanha tuoli houkuttaa istumaan, sitten kesällä.
Tästä linkistä voit lukea mitä ajatuksia heräsi samasta mietteestä toissa vuonna.
Joo, tämä onkin varsin ilmeinen. Ja pitää kyllä varsin hyvin paikkaansa. Joskus tuntuu siltä, että toisen puolen iloista osa toisesta puolesta vihastuu.