Monia asioita on varmasti – ja toivottavasti – muuttunut sitten Markku Saksan Etelän ristin alla -kirjan julkaisun. Saksa reissasi Etelä-Amerikassa ristiin rastiin 1980-luvulla. Kirja on kiehtovaa luettavaa varsinkin, kun olen itse miettimässä, miten matkaisin tammikuussa Patagoniaan. Vuorokausien lentomatkan haluaisin korvata ainakin osin maata pitkin matkaamalla. Sitähän Saksakin teki aikoinaan. Kirjassa hän kuvaa matkojaan, milloin bussilla, milloin epämääräiseltä vaikuttavilla yhteistakseilla ja monella muulla kulkuvälineellä. Välillä tietenkin lentäen, sillä onhan Etelä-Amerikka valtava maanosa, pituudeltaan noin seitsemän Suomen mittainen. Toki Saksalla oli tukikohta, sillä hän asui tuolla mantereella ja työskenteli siellä.
Kirjan nimen jatke on ”Lehtimiehen elämää Latinalaisessa Amerikassa” kertoo sekin ajasta kauan sitten. Nykyäänhän puhutaan sukupuolineutraalisti journalisteista. Rispaantuneesta teoksesta, josta muutama sivu putosi lattialle heti kun avasin opuksen, on kuitenkin paljon iloa minulle. Se antoi historiallista taustatietoa. Mikä parasta kappaleet ovat lyhyitä, kompakteja ja käsittelevät yhtä asiaa kerrallaan. Helppo lukea. Välillä tosin tökki sanavalinnat, sillä monilla 1980-luvulla käytetyillä ilmaisuilla on nykypäivänä outo kaiku. Tästä esimerkkinä on sana huora, joka muutaman kerran vilahteli tekstissä. Sitä tuskin kukaan nykyään käyttää missään virallisemmassa yhteydessä.
Hauskoja tarinoita ja kurjia kohtaloita
Etelän ristin alla -kirjassa on paljon hauskoja yksityiskohtia ja tarinoita, mutta myös kurjia kohtaloita sekä ihmisillä että ympäristön kannalta.
Brasilian Serra Peladan kultaryntäys on yksi kurjista. Mieleen jäi erityisesti kaihertamaan kuvaus linja-autossa oletettavasti kotiinsa matkalla olleesta kaivosmiehestä, joka teki kuolemaa. Hän halusi vielä viimeisillä voimillaan palata kotiin, ehkä rakkaitaan katsomaan. Kullankaivuussa käytetty elohopea myrkytti ihmisiä. Tämä bussikuvauksen mies oli yksi heistä.
Muutosten tuulet
Asiat ovat varmaan muuttuneet Etelä-Amerikassa kuten muuallakin reilussa kolmessakymmenessä vuodessa. Muutosten tuulet ovat puhaltaneet, mutta arvaan että Tulimaan tuulet eivät ole mihinkään hävinneet. Kuvaus vedet mustiksi muuttavista tuulista sai minut heti vaihtamaan varustelistallani olevan sadeviitan tuulta ja vettä pitävään kokopukuun.
Markku Saksa: Etelän ristin alla – Lehtimiehen elämää latinalaisessa Amerikassa, WSOY 1988
Tämä voisikin olla kiinnostava teos lukea, ollaan reissattu useaan kertaan Etelä-Amerikassa ja maanosa on ilman muuta yksi suosikeistamme! Patagonia on upeaa aluetta ja voin tosiaan vahvistaa, että Tulimaa ja oikeastaan koko Patagonia on todella tuulista aluetta.
Kiitos tiedosta Mikko! Taidanpa pistäytyä blogissasi tutkimassa kokemuksia. Ei kovin moni tutuistani ole siellä käynyt. Ja kyllä, teos oli kiinnostava. Ahmin nykyään kaiken mitä Etelä-Amerikasta saan eteeni. Jännittään niin vietävästi koko reissu, vaikka edes lentoja en ole vielä varannut.