Päivällistä tarjoiltiin päivittäin kello 16. Siihen mennessä kojuihin aikovat olivat jo ehtineet paikan päälle Lentiiraan. Ensimmäisenä päivänä jännitys tiivistyi, kun katselin ympärilleni ruokasalissa. Mistä kaikkialta ihmisiä saapuukaan? Tulenko näkemään karhuja?
Eri päivinä keittiössä hyöri eri kokit, mutta kyllä oli maukasta ruokaa kaikkina päivinä. Maustetta ja makua löytyi riittävästi. Punaviinin puutostila tosin alkoi vaivata jo toisena päivänä.
Miten karhukojuissa ollaan – vartin verran kojukäyttäytymistä
Karhusafari alkaa infotilaisuudella, jossa kerrotaan kojuista, niiden sijainnista ja mitä varustusta niissä on. Osa tiedosta oli sellaista, joka olisi pitänyt hankkia etukäteen, kuten se mitä ottaa mukaan kojulle, sillä infon jälkeen lähdettiin heti kohti kojuja. Laitteet piti olla ladattuna, sillä kojuissa ei ole sähköä. Uusiin kojuihin on tulossa sähköpistokkeet. Myöhemmin kun katselin verkkosivuja, niin kyllähän tietoa oli, emme vaan olleet osanneet hakea sitä. Hiljaa olemista korostettiin joka infossa. Kävin kaikkina kolmena päivänä, koska olin utelias näkemään miten ne eroavat toisistaan ja mitä eri maista tulevat kyselevät ja kommentoivat.
Infotilaisuuden jälkeen kojuihin lähteville annetaan reppu, jossa on termospulloissa kuumaa vettä, teetä ja kahvia, voileipä, jugurtti, vesipullo ja energiapatukka. Se riitti mainiosti pitämään nälän loitolla, vaikka päivällinen oli ruokarytmiini nähden aikaisin.
Yhdessä näistä infotilaisuuksista ranskalaisperheen isä joutui kantamaan kaksivuotiaansa ulos kiukkuamaan. Ajattelin että huh, huh, miten tuovat tuon ikäisen paikkaan, jossa pitää olla hiljaa. Äänihän saa karhut pakenemaan Venäjän puolelle puskat rytisten. Selvisihän sekin: perhe oli menossa Karhutaloon, joka on äänieristetty. Graduntekijä kertoi, sillä hän yöpyi perheen kanssa Karhutalossa.
Karhutalosta näkyy kuulemma laajalle alueelle. Karhutaloon tehdään iltaretkiä, jolloin osallistujat tulevat infoon kojulaisten kanssa ja heidät saatetaan samaan aikaan Karhutaloon, mutta heidät noudetaan pois siltä kymmenen yhdentoista maissa. Jos tekee vain iltaretken, ei ole sanottua, että karhuja näkee. Niin kävi vierailumme ensimmäisenä iltana Karhutaloon iltavisiitille tulleille – ja myös minulle, vaikka olin kuvauskojussa. Nukahdin ensimmäisenä kojuyönä joskus yhdentoista pintaan – siis minä, joka olen äärimmäisen huonouninen. Ohjaajat olivat kyllä kehottaneet pysymään hereillä koko yön, mutta minulta se ei onnistunut.
Avauskuvassa eväsrepuille tarkoitettu hyllykkö ravintolarakennuksen ulkopuolella.
Seuraavassa postauksessa kurkkaamme kojuihin.
Joskus on tosiaan näkynyt lapsiakin noissa kojuissa ja etukäteen on mietityttänyt, että jaksaakohan lapset olla hiljaa. Hyvin on kuitenkin mennyt eikä suurempia ääniä ole ikinä tullut.
Riippuuhan se toki lapsesta, iästä ja temperamenttista. Mutta 14 tuntia hiljaa oloa on aikuisellekin haaste. Hyvä, että on niitä äänieristettyjä mahdollisuuksia.