Kaikkeen sitä ryhtyykin. Syyskuun alkupäiviin sijoittui monenlaista uutta. Melonnasta jo kerroin, samoin alpakkavaelluksesta. Ne olivat lehdistömatkan ensimmäisen päivän kohokohtia. Kakkospäivälle oli varattu aikaa ratsastamiseen ja läskipyöräilyyn.
Aamusta siis talleille Harjun Hoviin, Virolahden Ravijoelle. Huolimattomasti luin ohjelman. Kuvittelin, että hieman kokeilemme Pikkusuokin Tallin ulkokentällä. Mutta ei, kyseessä oli hevosvaellus maastossa. Onneksi ei karautettu laukkaan kuusten seassa metsäpoluilla vaan etenimme rauhallisesti letkassa kyläteitä pitkin. Mukana oli myös hevoskärryt, joiden kyytiin minäkin hyppäsin kun huomasin, ettei takamus kestä yhtään enempää istumista.
Oli kärryjen kyytiin hyppäämiseen toinenkin syy. Koska olin ilmoittanut etukäteen, että en ole aiemmin ollut hevosen selässä, minulle valittiin leppoisa polle, Vanilja. Tässä vaiheessa olin jo autuaasti unohtanut, että olenhan minä ollut hevosen selässä Jordaniassa, Petraan mennessä. Petran kallioluoliin kun ei päässyt muutoin kuin hevosella niihin aikoihin kun olin siellä. Beduiini talutti ja minä istuin selässä.
Vanilja oli niin leppoisa, etten saanut sitä millään astelemaan eteenpäin, kun se ryhtyi syömään tien laidassa houkuttavia lehtiä. Napakimmatkaan potkuni eivät saaneet Vaniljaa hievahtamaankaan herkkujen ääreltä. Lopulta retken ohjaaja, otti suitsista kiinni ja matka jatkui.
Kun hyvästelin Vaniljan, huomasin sen pilttuuseen kiinnitetyn ohjeen:
”Illalla + aamulla kourallinen kauraa”.
Kourallinen kauraa! Vanilja oli laitettu dieetille. Ei ihme jos on nälkä. Kourallisella kauraa ei pysyisi Mummo pystyssä kovin kauaa, saati monta sataa kiloa painavampi hevonen. Nuorikin vielä, vuonna 2013 syntynyt.
Mitä uutta opin hevosesta:
Se on aika iso!
Nyt ymmärrän, miksi ratsastushousuja käytetään. Saumat hankaavat farkuissa.
Puolitoista tuntia on aika pitkä aika tottumattomalle.