Talvi tuivertaa Espoossa ja pitkästä aikaa on luntakin. Meteorologien mukaan sen pitäisi olla pysyvämpää sorttia. Satakielen lauluun on siis aikaa. Se livertelee ikkunani alla rinteessä yleensä ennen juhannusta.
Satakielen laulua odotellessa luin Kristin Hannahin teoksen Satakieli. Kirja vie natsien miehittämään Ranskaan, noin tuhannen asukkaan Carriveaun pikkukaupunkiin ja Pariisiin sekä jopa minulle niin merkityksellisille Pyreneille. Siellä Satakieli johdattaa kumppaniensa kanssa brittilentäjiä Pyreneiden yli takaisin Britanniaan vaaroista välittämättä.
Olen lukenut toisesta maailmansodasta, juutalaisten siirroista, keskitysleireistä ja natsien toimista paljon tieto- ja kaunokirjallisuutta, nähnyt elokuvia ja sarjoja, ja olen jopa käynyt Birkenaussa, Auschwitzissä ja Hitlerin Kotkanpesässä ja siksi oli vaikea kuvitella mitä uutta voisin saada tästä kiireesti summamutikassa kirjastosta nappaamastani teoksesta. Korona-aikaan kirjastossa ei viipyillä, kuten mielelläni muutoin teen, vaan vartissa valitaan aineisto ja käsidesin kautta koneille lainausta tallentamaan.
Satakieli-teoksen sankarit ovat naisia. Tapahtumat kerrotaan kahden sisaruksen, sävyisän Viannen ja kapinallisen Isabellen näkökulmista. Kyseessä on jotakuinkin viihteellinen lukuromaani, jolle genrelle löytyy arvostelijansa, silloin kun kyseessä on niinkin vaikeat asiat kuin keskitysleirit ja sotien traumat. Mutta oli genre mikä tahansa, aina on hyväksi, jos romaani koskettaa, liikuttaa jotain lukijan sisällä. Satakieli liikutti.
Mummon maailmaan kuuluu lukea kulloisenkin matkakohteen kirjailijoitten teoksia tai aluetta käsittelevää kaunokirjallisuutta, toki myös tietokirjallisuutta, ja tämän lukisin, jos olisin menossa Ranskaan. Nyt en ole, mutta ehkä joskus.
Satakieli Kristin Hannah, WSOY, 2019
Suomentaja: Kaisa Kattelus