Yleensä en kiinnitä paljoakaan huomiota yöpymispaikkoihin. Sänky on tärkeä, hiljaisuus plussaa. Kolme ensimmäistä yötä La Gomeralla kuitenkin innoittivat minut erilliseen hotellimiljööpostaukseen.
Saavuimme siis, koko kymmenpäinen bloggari-toimittajaryhmä, kuka mistäkin suunnasta mutta kaikki tyynni matkanteosta ryytyneinä La Gomeran saarelle. Ryhmä jaettiin useisiin majapaikkoihin. Minä ja kaksi muuta päädyimme tiettömän taipaleen päässä olevaan Hotel Finca El Gabritoon, jonne vieraat kuljetetaan veneellä, elleivät sitten halua kävellä. Matka jalan polkua pitkin kestää kaksi ja puoli tuntia. Autotietä ei ole.
Meille kolmelle oli tilattu venekyyti, muut jatkoivat matkaa minibusseilla omiin majapaikkoihinsa. San Sebastiánin satamassa hyppäsimme Aronin ohjastaman veneen kyytiin. Vene oli jonkinlainen yhteysvene, joka sukkuloi El Gabriton ja San Sebastiánin välillä muutamia kertoja aamuin illoin. Päivän viimeinen oli ehtinyt mennä aikoja sitten ja siksi meille oli tilattu erilliskyyti.
El Gabritossa opas johdatteli meidät jyrkkäreunaista tulivuorenreunaa mukailevaa kulkuväylää pitkin hotellille. Väylä oli suojattu verkolla, jonka alla tuli pysyä. Ja pysyimmehän me, sillä verkossa yläpuolellamme makaili erikokoisia korkeuksista pudonneita möhkäleitä.
Vaikka Hotel Finca El Gabrito kuulostaa hotellilta, mitään varsinaista hotellirakennusta ei ole. Kyse on enemmänkin alueelle hajasijoitetuista rivitalonpätkistä.
Me kolme yövyimme talossa, jossa kolme huonetta oli vierekkäin. Se sijaitsi kauimpana satamasta ja hotellin respasta. Matkaa saattoi olla lähemmäs kilometri, siltä se ainakin tuntui kaiken matkustamisen vaiheiden jälkeen.
Hotelli toimii itsepalveluperiaatteella, lähestulkoon olemattomalla määrällä henkilökuntaa. Ateriat nautitaan noutopöydästä, jossa vihannesten ja hedelmien leikkaamista ja kuorimista varten on alustat. Juomat ja muu pakettiin kuulumaton kirjataan itse ylös kansioon. Itsepalvelua alusta loppuun, vaikka kyllä näkymätön henkilökunta köökin syövereistä ilmestyy auttamaan epäselvissä asioissa, kun aikansa huhuilee. Kokeilin!
Koska saavuimme perille vasta illallisajan jälkeen, meitä odotti illallinen muovikelmussa. Väsymykseltämme emme älynneet edes lämmittää atrioita. Söimme puutarhan pimeydessä ja ihmettelimme nalkuttavan kuuloista lintua. Sittemmin saimme tietää, että kyse on välimerenliitäjistä, jotka yöksi rantautuvat pesilleen. Päivät ne liihottelevat merellä. Joimme hyvin ansaitsemamme punaviinilasilliset, loput pullosta jätetiin huoneemme numerolla varustettuna odottamaan seuraavaa iltaa.
Myrsky viimeisteli unettoman yön. Talon joka nurkka natisi ja tuuli mourusi jo nukkumaan mennessä. Pian ilmavirta alkoi jo tuntua sängyssä, ei mitenkään erityisen kylmänä, mutta sai minut kuitenkin vetämään peiton korviin. Korvatulpatkaan eivät saaneet äänimaailmaa unta varten sopivaksi.
Aamiainen tarjoiltiin samassa paikassa, jossa illallinen. Jos illallisen aikaan olikin hiljaista, kun meitä oli vain kolme, nyt kaikui kaikkialla saksan kieli. Paikka on saksalaisten suosiossa ja lähes kaikki ohjeistuskin on saksaksi. Jos silmänsä sulki, oli vaikea kuvitella olevansa La Gomeralla, Kanariansaarilla.
Aikamoiset aallot kuohuivat vielä aamusta, kun matkasimme veneellä päivän elämyksiin. Merenkäynti sai minut tähyilemään, paljonko uintimatkaa on rantaan, ja toivomaan, että olisin jättänyt viimeisen aamiaissämpylän syömättä. Vähemmän painavalla vatsalla pysyisi paremmin pinnalla.
Tuuli ei kuulemma ujella aina yhtä voimakkaasti. Riippuu tuuleen suunnasta, joskus se osuu tulivuorten välissä olevaan El Cabritoon voimakkaammin. Niin kävi ensimmäisenä yönämme. Toinen yö meni himpun paremmin. Tuuli oli tyyntynyt, mutta edellispäivän tapahtumat vyöryivät aivoihini eikä uni tahtonut pysyä millään.
