Kun tyttäreni oli pieni matkustimme kahdestaan Espanjassa. Kaupunkikierroksella opas ei halunnut puhua varkaista, vaan käytti kiertoilmaisua aina kun poistuimme bussista nähtävyyksien äärelle.
”Muistakaa pitää käsilaukuista kiinni! Siellä saattaa olla niitä, jotka eivät tiedä mikä on minun omaa ja mikä hänen omaa”.
Kotiin tultuamme kiertoilmaisutsta tietämätön isä säikähti toden teolla, kun lapsi keskellä yötä seisoi eteisessä ja ulvoi, että nyt ne tulee, ne jotka eivät tiedä mikä on minun omaa ja mikä hänen omaa.
Minun ja hänen oma meni ratikassa sekaisin
Poliisia tarvitsimme Lissabonissa, kun ratikka numero 15:ssa oli joku, joka ei tiennyt mikä on kenenkin tasku. Kukkaro meni ja luottokortti.
Ähäkutti, eipä paljon hyötynyt. Matkustamme niukoilla rahavaroilla varustettuna. Luottokortti tietysti harmitti mutta sekin saatiin kuoletettua, kun oikea puhelinnumero löytyi. Onneksi kännykkä ei mennyt.
Poliisilaitoksella tehtiin ilmoitus. Lissabonissa on oma erityinen turistipoliisi, jolla on toimipisteitä siellä täällä.
Kuten aiemmin totesin, asioilla on taipumus järjestyä caminolla. Sen osoittaa jo tämäkin päivä.
Sacavemista kohti Santiago de Compostelaa
Sacavem oli siis paikka, josta lähdimme löntystelemään kohti Santiagoa. Rinkka tietysti vinossa ja painava. Niin se on aina aluksi, kunnes tavarat asettuvat oikeisiin uomiinsa.
Matka jatkui vaihtelevissa maisemissa. Lättänää, teollisuusaluetta, joen vartta myöten. Paikka toisensa jälkeen jäi taakse. Kaikki baarit ja majatalot tuntuivat olevan kiinni. Ihmisiäkin oli vain vähänlaisesti. Ainoastaan yksi ranskalainen peregrino (pyhiinvaellusreittiä käyttävä vaeltaja) ohitti meidät.
Tarkalleen en muista missä vaiheessa alkoi epäilys majapaikan löytymisestä kaihertaa. Santiagon tietä – caminoreittiä – vaeltaminen ei ole mikään ongelma sillä ne ovat erinomaisesti merkittyjä heti Lissabonista alkaen. Mutta mistä löytää ja miltä näyttää majapaikka? Johtaako sinne camino? Onko niitä ylipäätään?
Ohitimme yhden majatalon. Se oli kiinni.
Kyselimme. Porukka oli tietävinään ja minä ymmärtäväni. Täällä Portugalissa tulee sama tunne kuin Virossa. Osaa kieltä, muttei osaa. Paikalliset ymmärtävät espanjaani, mutta minä en ymmärrä mitä he vastaavat. Tämä tietysti johti loputtomaan määrään risteyksiä, liikenneympyröitä ja ties mitä oikealle ja vasemmalle menevää. Aina oltiin väärässä paikassa.
Kaksikymmentäkolme kilometriä painoi jalkoja. Kyseessä eka vaelluspäivä. Siinä iski tunne, ei metriäkään enää. Taksi peffan alle! Mutta mihin. Joku neuvoi lopulta menemään kirkolle, sillä siellä yleensä tiedetään vaeltajien asioihin ratkaisu.
Caminoreitin varrella olleelta kirkolta alkoi uskomaton tapahtumaketju
Mies, joka ei osannut englantia, taikoi paikalle kaksi kielitaitoista naista. (avauskuvassa Joana vasemmalla ja Valentina oikealla) Yhdessä nämä kaksi herttaista naista taikoi luureistaan paikan, jossa voisimme nukkua. Mutta paikka oli lähes kymmenen kilometrin päässä. Jalat eivät kantaneet enää, sen kaikki ymmärsivät.
Pian huomasimme istuvamme naisten auton takapenkillä. Onko ruokaa? Ravintolat ovat kiinni koska on pääsiäinen.
Ei ole ruokaa. Niin sitten lähdettiin ajelemaan ja etsimään ruokakauppaa. Kaikki kiinni. Pian autoa ohjastava Valentiana kurvasi johonkin pihaan, juoksi sisälle taloona ja kohta ilmestyi takaisin Angry Bird -kassia kantaen. Kassiin hän oli kerännyt kaapeistaan kaiken illalliseen tarvittavan. Pitsat kummallekin , suklaajuomia, hedelmiä, leipää, jopa pääsiäismunia.
Naisten kirkkoreissu oli muuttunut paloasemalla vierailuksi.
Alhandran paloasemalla saimme patjat, se olisi meidän sen yön majapaikka. Ei hassumpi majoitus: jokinäköala, tilava – oikeastaan valtava – huone, jäkaappi ja suihkutila jaettuna paikallisten palohenkilöiden kanssa. Kun palomies huomasi, ettei meillä ole viiniä ruoan kanssa, hän etsi jostain tyhjän vesipullon ja talutti meidät paikalliseen baariin, jossa baarinpitäjä täytti tuon pullon punaviinillä.
Voiko tuollaisia ihmisiä oikeasti olla?
Voi. Kyllä olemme kiitollisia.
Ei ole alku todellakaan sujunut sulle! Tuo Alpriate:n albergue on kodikas paikka — kun se on auki. Lähellä on mukava kahvila. Eihän nuo tiedot enää auta. Bom caminho sinulle! Luen tämän blogin taas kun itse olen takaisin (Barcelona-SdC-Fisterre tällä kertaa).
Buen camino sinullekin Bob!
wau, saitte heti kärkeem Bombeiros-elämyksen.
Niinhän siinä kävi. Nyt jo naurattaa.
Hei, mukava seurata. Ihan kuin olisi matkalla caminolla, vaikka on nojatuolissa
Tervetuloa vaan mummon matkaan! Joskus kyllä olisin mieluummin nojatuolissa, esimerkiksi eilen kun vettä tuli taivaan täydeltä.
Tarkennan vielä että sunnuntaina kirjoitti Kometan iso Ilkka, joka haluaisin kirjoittaa Kustille. Seikkailin Portugalin eteläosassa kaivoksilla. Pohjoisesta jäi mieleen, että tiet olivat pieniä ja mutkaisia.
Olen koko ajan hengessä mukana vaelluksellasi. Oikein tunnen kuinka matka on pitkä ja tie kivinen. Toivon kaikkea hyvää ja uskon, että asiat järjestyvät ajallaan…
Hei Ilkka, kiitos lisäyksestä. Nyt tiedän kenestä on kyse. Kiva kun jaksat olla hengessä mukana. Matka saattaa olla kivinen, mutainen ja vaikka mitä, mutta antoisaa joka tapauksessa. Tämä on viides caminoni. Jos neljästä edellisestä olen jo selvinnyt, niin myös tästä. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että tällä matkalla on monenlaista haastetta. Pysy matkassa!