Aina sama juttu kun palaa kotiin jostain päin maailmaa. Kulttuuri iskee lättyyn. Reilut kolme viikkoa poissa tällä kertaa. Maantieteellinen välimatka Pohjois-Espanjaan 3800 kilsaa, mentaalietäisyys mittaamaton. Vastassa sokeat ja mykät, tuoreessa muistissa puhemyllyt.
Madridin lentokentän vessassa kaksi naista peilasi itseään.
”Onpa kiva kuulla tuttua kieltä ympärillään viikkojen jälkeen”, ajattelin iloissani ääneen. Toinen ladyistä katosi ovesta mitään sanomatta ja toinen katsoi kuin asturialainen lehmä ohikulkevaa peregrinoa. En odottanut mitään suurempaa serustelusessiota, vaan jotain pientä kommenttia tai hymyä, josta olisi huomannut, että olen heille olemassa, kun samaa peiliäkin jaettiin.
Kotomaan kamaralla, Leppävaaran uimahallista poistuessani ylitseni käveli nelihenkinen perhe. Rinta rinnan, katse tiukasti uimahallin seiniä mittaillen he astelivat sisään automaattisista pariovista.
Aina ei ole automaattisesti avautuvia ovia. Pari kertaa vielä kun jään oven väliin tai pidän ovea kiittämättömälle jonolle, opin varmaan takaisin maan tavoille.
Mikä meitä muuten niin mukavia, onnellisia, luotettavia ja rehellisiä suomalaisia oikein vaivaa?