Postiluukusta tipahti kirje, joka sisälsi kunniakirjan Ruunan koskenlaskusta. Siellä olin jokunen viikko sitten toimittajaryhmän kanssa koskenlaskuyrittäjä Raunin vieraana.
Kaikenlaisissa tapahtumissa sitä tuleekin riekuttua ennenkuin juttu syntyy lehteen tai blogiin. Milloin roikun köysissä ilmasta käsin koskea kokien, milloin kuohuissa puuveneessä. Tanssijuttuja kirjoittaessani muistan koetelleeni pumppuni kuntoa kuubalaisten rytmien pauhatessa yötä päivää. Vaellusjutut ovat sitten taas oma lukunsa.
Elämä opettaa, niinhän se on. Huomaan, että olen siedätyshoitanut pelkopsyykettäni aika lailla. Nuorempana pelkäsin jopa hiihtohissejä ja kaikkea sellaista missä jalat roikkuivat vapaana ilmassa. Sitä taustaa vasten tuntuu kummalta, että saivat minut kosken ylle roikkumaan. Taitavia miehiä siinä ohjelmapalveluyrityksessä! Olo oli kahdestakin syystä onnellinen kun pääsin vastarannalle: siitä että selvisin hengissä mutta vielä enemmän siitä että voitin pelkoni.
Palatakseni Ruunaan koskille. Koskiveneen ammattinsa osaava kippari piti meistä hyvän huolen. Haastavimpana tehtävänäni oli pitää kamera kuivana ja kunnianhimottomana aika nopeasti sen sujautinkin muovipussiin ja ryhdyin nauttimaan kuohuista, maisemista ja menosta.
Raunilta kuulin, että on vaikeaa saada uusia kippareita. Kurssinkin pitivät, mutta yksikään ei ryhtynyt hommaan tai olisi selvinnyt kosken kuohuista. Kerran mekin karautimme kiville. Kippari kyseli, tuleeko pohjasta vettä. En tiedä oliko tosissaan vai halusiko järjestää toimittajapoloille pienta draamaa.