Kesätäpinössäni tulin tilanneeksi matkaliput Madridiin. Varmuudeksi varasin aikaakin reippaasti, mielessäni Santiagon teiden maisemat. Kukaan kavereistani ei päässyt mukaan, eikä myöskään siippani töittensä takia (vaikka kutsun itseäni ansiottomasti mummoksi, en tohdi häntä ukiksi nimitellä).
Nettihakuni tuotti tulosta, sain vaelluskaverin. Samalla kosolti jännitystä reissuuni. Siippani, joka vaelsi toissa kesänä kanssani San Sebastianista Santaderiin, pystyi yhden sunnuntailounaan aikana luettelemaan toistakymmentä reissuntuhoavaa vaeltajankuoppaa, silloin kun kaksi toisilleen vierasta lähtee näinkin vaativalle matkalle.
Varmaan niin, mutta heti mieleeni muistuu pari reissua.
Ensimmäinen caminoni. Sen vaelsin lähes tuntemattoman kanssa. Toki hän oli samoista piireistä kuin minäkin. Matkaan lähdimme yhdessä, koska hän pelkäsi ettei selviä caminosta, kun ei osaa espanjaa ja minä puolestani pelkäsin etten selviä calicialaisista lehmistä. Maatalon tytär ja espanjantaitaja, siitä syntyi 260 kilometrin yhteinen taival. Yhä olemme kavereita.
Toisen kerran tein reissun Tunisiaan. Kirjoitin matkajuttua Sinkkuna Soussessa ja teeman mukaisesti lähdin yksin matkaan. Tilatessani matkatoimistossa oli yksi kahden hengen huone jäljellä. Silloin oli mahdollista jakaa huone myös tuntemattoman kanssa. Aikamoinen ajatus nykyään, viikko samassa huoneessa etelänlomalla! Muistan kuinkan hississä matkalla huoneeseemme katselimme syrjäkarein toisiamme: kumpikin varmaan mietti mahtaako tuo ryypätä ja rillutella kuinka paljon. Mutta hyvin meni kemiat yhteen. Bonuksena se, että minulle avatui aivan uudenlainen maailma hänen kauttaan: lossivahdin vaimon elämä. Toivottavasti pystyin vastavuoroisesti antamaan hänelle jotain espoolaisesta lähiöelämästä.
Niin se camino, tarkoitus on jatkaa siitä mihin jäimme siippani kanssa, Santanderista. Credencial – pyhiinvaellusmajataloihin oikeuttava passi on jo.