Katsomme maisemat takaperin. Bussin ikkunasta näemme Laredon ja Bilbaon, ja muita paikkoja joita, olimme kävelleet viikon ajan. Nyt kaikki taittui tunnissa.
Ensimmäisellä Santiagon teiden vaelluksella joku koki, että camino symboloi elämää. Niin se varmaan on monen muunkin mielestä. Helppo jäsentää sitä tässä bussimatkan kuluessa.
Caminon alussa kaikki tuntuu hitaalta ja siltä, että aikaa on – niin tuntui myös lapsena. Tuntuu, että edessä on vaikka mitä – ja niin onkin. Caminon alberguet ja hospitalerot markkeeraavat oikeassa elämässä koteja ja sukulaisia ja muut peregrinot kohtaamiamme ihmisiä. Niitä tulee ja menee niin caminolla kuin elämässä. Joidenkin kanssa juttu luistaa – siis oikean elämämme ystäviä ja tuttavia. Toiset taas jäävät mitäänsanomattimiksi. Ja tietysti on niitä, joita välttelee. Matka kaikkine onnenhetkineen ja ylämäkineen kuvaa elämän kulkua.
Näin taaksepäin katsottuna, camino satoine kilometreineen sujahti ohi, liian nopeasti. Kuinka moni iäkäs hokeekaan, että tässäkö tämä sitten oli, elämäni? Näinkö nopeasti se meni?
Huomaan, että bussi ajaa eri reittiä kuin tullessa. Viiden tunnin istumisen päästä saavumme Zaragozaan, jossa pysähdyimme myös tulomatkalla. Mitähän lienevät alueella olevat kalliomuodostumat. Etäisesti muistan espanjanopettajan niistä aikoinaan puhuneen.
Bussin kello näyttää 15.22 ja ulkolämpömittari 35 astetta. Huh hellettä!