Kun työasiat on saatu hoidettua, suuntaan kohti Saint-Jean-Pied-de-Portia, Ranskan puolella Pyreneitä olevaa Santiagon teiden risteyskohtaa. Parhaiten sinne pääsee junalla.
Biarritzin keskustassa hyppään bussiin, joka vie minut ja kaikki epämääräiset kassini Bayonnen rautatieasemalle. Yritin päästä liioista tavaroista eroon jo Biarritzsissa. Hotelliin jäivät korkokengät, sateensuoja ja pressimateriaalit, mutta siitä huolimatta tavaraa roikkuu kaikista rinkan lenkeistä ja lisää on käsikasseissa. Varmaan joku lukija hihkuu jo: ”Turhamainen! Vaellusreissulla mukana korkkaritkin”.
Varusteet olivat työperäisen reissun ensimmäinen haaste, ei suinkaan pilvipalvelut, joita aluksi uumoilin. Työni vuoksi sain kutsun lounaalle palatsiluokan hotelliin. Vaikka olen kaksi kauppakassia käsissä ja järkevät kengät jalassa syntynyt suomalainen, en tohdi lampsia lounaalle vaelluskengissä tai crockseissa. (Iltaeleganssin huippua Santiagon teillä edustaa lilat crocksit, muutamia numeroita liian suuret, tyttäreni perintöä.)
Vielä muutamia kuukausia sitten minulla olisi ollut korillinen hieman epämukavia kenkiä, joista olisin voinut valita parin tekemään viimeisen palveluksen loistohotellin lounaalla. Mutta ne päätyivät siivousvimmassa jätelavalle. Jouduin siis viime tingassa, päivää ennen lähtöä, kirpputoriostoksille. Halusin kengät, jotka voin surutta heittää menemään, sen jälkeen kun ne ovat suorittaneet tehtävänsä. Löysinkin sopivat, hieman epämukavat mutta pystyin hoippumaan niillä esittelykierroksen ja lounaan ajan Hotel du Palaisissa. Nämä kirpparikorkkarit palasivat lähes syntysijoilleen, made in Spain, luki niiden pohjassa.
Bayonnen rautatieasemalla juna täyttyy repuista ja Santiagon teistä keskustelevista erimaalaisista ihmisistä, nuorista ja nuorten kantilta ikälopuista. Varmaan itse kuulun välimaastoon.
Tuli niin leppoisa olo. (Leppoisuus on tarttunut jopa blogipohjaan, päivämäärät heittelevät miten sattuu.)