Taas mielenkiintoinen kirja, Pachinko-kuulat! Japani on tällä hetkellä monen suomalaisen haaveilema matkakohde, niin myös minun, mutta toistaiseksi matkaan sinne vain nojatuolissa.
Pachinko-kuulat on Elisa Shua Dusapinin toinen suomennettu teos. Ensimmäinen, Sockho talvella, on saanut neljä kirjallisuuspalkintoa. Se siirtyy lukulistalle samoin tein! Molemmat kirjat ovat Anu Partasen suomentamia.
Pachinko-kuulat kertoo korealaistaustaisesta Sveitsissä asuvasta Clairesta, joka lomailee isovanhempiensa luona Tokiossa. Lomailu on ehkä väärä sana tässä yhteydessä, sillä Claire ryhtyy opettamaan ranskaa Mieko-tytölle ja yrittää järjestää isovanhempiensa vierailua näiden synnyinmaahan Koreaan. Tarkoitus olisi lähteä yhdessä, mutta jotenkin isovanhemmat välttelevät aihetta, milloin mistäkin syystä.
Isovanhemmat asuivat Koreassa aikana, jolloin oli vain yksi Korea. Isoisä kertoo:
”Kutsuimme maatamme Joseoniksi. Eron tapahtuessa Japanin hallitus antoi meidän säilyttää korealaisen identiteettimme, mutta oli valittava joko pohjoinen tai etelä.”
Isovanhemmat valitsivat etelän, koska olivat kotoisin Soulista.
Korean sota sai isovanhemmat pakenemaan maasta ja asettumaan Tokioon, jossa he ovat kirjan tapahtumien hetkellä asuneet yli viisikymmentä vuotta ja pyörittäneet nuhjuista pachinko‑pelihallia. Pachinko on japanilainen onnenpeli. Monet Japanissa asuvat korealaiset saavat elantonsa näiden pelihallien pyörittämisestä.
Clairen järjestämä matka Koreaan olisi isovanhempien ensimmäinen heidän maastapakenemisensa jälkeen.
Paljon kätketty rivien väleihin
Sen lisäksi, että kirjassa kuvataan ihmisten välisiä suhteita – ah niin ihanasti rivien välissä – myös Korean ja Japanin monimutkaista historiaa avataan henkilöiden ajatusten kautta.
Ristiriitaisia ajatuksia ja omia muistoja herätti Mieko-tytön kokemus uuteen koululuokkaan tutustumisesta. Yksi oppilaista oli tappanut itsensä kesän aikana. Opettaja oli edellisvuonna pannut pojan kirjoittamaan ”possu” nimensä sijaan, koska tämä oli lihava. Tämä toi mieleen oman rippikoulukesäni. Kun palasin rippileiriltä, edessä oli hautajaiset. Luokkatoverini oli ampunut itsensä. Mistään lihavuudesta ei ollut kyse hänen tapauksessaan, vaan epävakaisuudesta. Miten onnettomia olivat hänen vanhempansa, menettivät näin ainoan lapsensa.
Kirjassa on muitakin kuvauksia, jotka hämmentävät. Tuntuu omituiselta lukea talojen numerolukoista, metrojen toiminnasta ja muista nykyaikaisista välineistä, samalla kun vaikkapa lapsen elämään ja kouluun liittyvät kuvaukset kertovat jostain, jonka olen luullut jääneen jo 1960-luvulle.
Kirjan 175 sivuun on saatu mahtumaan vaikka mitä. Hienosti on kuvattu muun muassa kieli- ja kulttuurimuureja, siirtolaisuutta, juurettomuutta ja Tokion elokuuta.
Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat. Suomentanut Anu Partanen. Siltala, 2025.
Japani on ihan mahtava maa. En ole tainnut lukea yhtään kirjaa, joka sinne sijoittuisi. Elokuvia sen sijaan olen katsonut useampia. Se on kyllä mielenkiintoinen kulttuuri.