Aiemmassa postauksessa kerroin Jäämeren Saunasta ja tapaamisesta Elsa Ingilæ Haldorsenin, kuuluisan Pykeijan Elsan kanssa. Tarinaa Elsalla riitti jo ennen tuota saunailtaakin. Heti Pykeijaan saapuessamme saimme opastetun kiertoajelun. Elsa hyppäsi kyytiin ja pian bussi sukkuloi niillä parilla tiellä, joita Pykeijasta löytyy. Elsa kertoi talo talolta ketä missäkin asuu. Joistakin pykeijalaisista riitti kertomista tarinaksi asti.
Ennen Jäämeren reissulle lähtöä luin paljon aluetta käsittelevää kirjallisuutta. Pykeija mainitaan suomalaisten kveenien asuinpaikkana jo vuonna 1839. Muuttovirta Suomesta lisääntyi merkittävästi 1800-luvun loppupuolen nälänhädän vuoksi. Suomesta lähdettiin hakemaan leipää merestä. Työteliäät suomalaiset muokkasivat maata viljelykelpoiseksi ja olivat haluttuja apuvoimia kalastusaluksille. Näiden siirtolaisten jälkeläisistä koostuu Pikku-Suomeksi kutsuttu Pykeija.
Samuli Paulaharjun kirjoittamassa Ruijan suomalaisia -kirjassa (on muuten aikamoinen järkäle) kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti tuon ajan tekemisiä. Suomesta muuttaneet siirtolaiset ovat tehneet merkittäviä muutoksia maankäyttöön Pykeijassa. Alue oli hiekkaa ja kalliota, kunnes suomalaiset saapuivat ja ryhtyivät raivaamaan viljelysmaata talojensa ympärille. Miten se olikaan…aluksi oli suo, Jussi ja kuokka…
Elsa kertoo, kuinka 1990-luvun laman aikoihin kalatehdas meni konkurssiin ja muutenkin työt olivat vähissä. Puolet pykeijalaisista oli työttömänä. Pykeija herätti maailmanlaajuista huomiota ilmoittamalla, että kylä oli myynnissä. Jopa Reuters uutisoi ja pian maailmalla ihmeteltiin, miksi kokonainen kylä haluaa lähteä muualle. Kylää ei kuitenkaan myyty vaan siellä ryhdyttiin kehittämään matkailupalveluja.
Elsa perusti saunan, hankki linja-auton ja avasi kahvilan. Koulun voimistelusalissa avattiin näyttely, jossa oli valokuvia, kalastusesineitä, nuottia ja sen sellaista.
Lisää vaimoja tarvitaan
Elsan mielestä huhtikuu on Pykeijan parasta aikaa. Silloin linnut ääntelevät, veneet pestään ja elämä alkaa pitkän talven jälkeen.
”Pari viikkoa meri saattaa olla tyven. Se on hienoa.”
Mutta kesäisin Pykeija vilkastuu, kun matkailukausi alkaa.
”Pystyttivät Pikku-Suomi -kyltinkin valtatien varteen. Mutta mihin pysäköidään autot”, Elsa ihmettelee. Viime kesänä ilman kylttiäkin oli ruuhkaa. ”Pitäisi olla parkkipaikka mäen päällä ja juna, joka kuljettaa ihmisiä paikasta toiseen”, Elsa ideoi.
Jäämeren Sauna on yksi Pykeijan elämyksistä. Muut Pykeijan nähtävyydet liittyvät rakennuksiin ja maisemiin. Kulttuuripolku on lyhyt kävelyreitti Jäämeren rantaviivaa pitkin. Kasvimaailman harvinaisuus, uhanalainen siperiansinilatva löytyy Pykeijan hautausmaalta. Bistroen-ravintolan läheisyydessä on muistomerkki, joka on pystytetty kiitokseksi Pykeijaan muuttaneille esi-isille. Ranvikan lintuvuorelle ja lahdenpoukamassa olevalle muinaisten kalastajien levähdyspaikalle johtaa patikkareitti.
Vaikka varsinainen matkailusesonki sijoittuu kesälle, on talvellakin toimintaa. Elsa kertoo, että nelisen tuhatta talviuimaria piipahti talvella, arvatenkin juuri Jäämeren vuoksi. Ennen koronaa uimareita oli kuutisen tuhatta. Matkailijat ovat suurimmaksi osaksi Suomesta, noin 90 %.
Kalastus on yhä tärkeää. Venäläisten Neuvostoaikoina Jäämereen istuttama ja leviämään lähtenyt vieraslaji, kuningasrapu tuo toimeentulon niin monelle, ettei sen haittoja juuri tutkita.
”Kuningasravusta voi saada 500 kruunua kilolta. Sillä teki eräs kalastaja miljoonan vähän reilussa kuukaudessa.”
Pykeija kuitenkin kuihtuu, vaikka on palvelut kuten koulu, lastentarha, paloasema ja kauppa. ”Vaimoja tarvitaan lisää”, Elsa kiteyttää.
