Hän, joka teki minusta Mummon vei minut pulkkamäkeen. Tunti siinä vierähti.
Lasten päivä täyttyy lukuisista aikatauluista. On ruoka-aikaa, päikkäreitä ja mitä lieneekään. Näkyykö kelloa? Näkyyhän se, siellä se loisti lasten pulkkamäen vieressä.
Tänään Tammihaasteen teemana oli siis kello. Kelloja ei nykyään tahdo näkyä missään. Tai jos sellaisen näkee, se ei todennäköisesti ole oikeassa ajassa. Kirkonkellot ehkä pidetään ajassa, luulisin.
Akateeminen vartti
Tiedätkö mistä on kotoisin akateeminen vartti?
Jostain luin, että se akateeminen vartti keksittiin aikana, jolloin ihmisillä ei ollut vielä kelloja. Kirkonkellojen mukaan elettiin. Opiskeijat riensivät luennoille, kun kirkonkellot kumauttivat tietyn määrän lyöntejä. Ja siirtymiseen meni tietenkin jonkun aikaa. Siksi luennot eivät koskaan alkaneet tasatunnein.
Pyhät kellot
Mummon nuoruudessa matkoilla kuului usein kirkonkellojen sointia, erityisesti katolisissa maissa. Joskus harmitti kun tuli varanneeksi hotellihuoneen kirkon läheltä. Aamu-uni häiriintyi. Olen kuullut, että nykyään kirkonkellojen soitosta on luovuttu monilla alueilla. Ihmiset tarvitsevat yöunensa tässä hektisessä maailmassa.
Muslimimaissa rukouskutsut kajahtelevat vielä moskejoiden minareeteista viisi kertaa päivässä, ensimmäiset aamun vasta alkaessa sarastaa. Toisin tämäkin lienee muuttunut tai muuttumassa, sillä esimerkiksi Marokon Agadirissa kun ihmettelin rukouskutsujen puuttumista, minulle kerrottiin, että turistihotellien läheisyydessä kutsuja ei enää huudeta.
Oma tunnelmansa näissä kirkonkellojen ja miskeijoiden äänissä on.