Miten lie tämä viisisataasivuinen Suleika avaa silmänsä -opus päätyi yöpöydälleni, ja vielä ruotsiksi. Ehkä selitys on se, että jokunen aika sitten olin aikeissa lähteä Tatarstanin pääkaupunkiin Kazaniin, koska olin kuullut, että Finnair lentää sinne suoraan Helsingistä. Yleensä matkaa suunnitellessani varaan kohteena olevan alueen kirjoja Helmetistä ja kirjoja tippuu järjestelmästä milloin tippuu. Reissu jäi tekemättä mutta Suleika (Zulejcha) vaati päästä maailmaani värittämään.
Missään nimessä tätä 700 gramman opusta ei voi sanoa matkalukemiseksi, sen enempää painonsa kuin sisältönsä puolesta. Se täytyy lukea rauhassa, keskittyen jo pelkästään teoksessa vilahtavien nimien vuoksi. Venäläiset nimittelevät toisiaan monin eri tavoin: etunimellä, isännimellä tai lempinimellä riippuen henkilöiden välisestä suhteesta tai jopa vallalla olevasta tunnetilasta. Tässäkin opuksessa Ivan Ignatov muuttui Vanjaksi ja päinvastoin jopa saman kappaleen sisällä, sitä mukaa kun ystävyys ja viha vaihtelivat keskustelun kulussa.
Kun aloitin lukemisen, ensimmäinen ajatukseni oli, että miten joku – edes kirjallisuuden hahmo – voi olla niin nöyrä. Mummoa suivaannutti sekä Suleikan aviomies että anoppi. No, molemmat kuolivat heti alussa tai oikeastaan anopista ei varmuudella kerrottu, muuta kuin se, miten anoppi kummitteli myöhemmin Suleikan tiukimmissa tilanteissa Siperiassa, jonne Suleika pakkosiirrettiin Stalinin aikaan.
Kirja kuvaa vuosia 1930-46 tataarinaisen näkökulmasta.
Kirjan kirjoittanut Guzel Jahina (s. 1977) on itsekin tataari. Suleika avaa silmänsä on hänen esikoisteoksensa.