Muistutus siitä miten pieni on maailma. Tyttäreni illallisilla hänen avoanoppinsa kysyi olimmeko (siis vaari ja minä) käyneet aprillipäivänä Tallinnassa. Joo, miten? Avoanoppi oli kuullut työkaveriltaan seurueesta, joka lounasti Ravintola Moonissa viereisessä pöydässä. Työkaveri ei tuntenut meitä, mutta naapuripöytään kantautuneesta, epäilemättä kunnon volyymillä käydystä keskustelusta erottui tuttuja nimiä ja paikkoja, joista he laskivat yhteen yksi ynnä yksi. Kaiketi olimme käyttäytyneet siivosti, sillä tyttäreni puhelu ei alkanut ilmaisulla ”Noloa!”
Nolo oli erään toisen tuttavan tarina. Hän sai tietää tulevista yt-potkuistaan lentokoneessa. Johtoryhmä istui kolme penkkiriviä edempänä ja listasi firman turhakkeita. Äänet – hiljaisetkin saattavat kulkeutua kummasti eri liikennevälineissä. Ei varmaan mieltäylentävä reissu.
Kun ympärillä puhutaan vieraita kieliä, syntyy helposti illuusio, etteivät muut ymmärrä. Sain siitä opetuksen interrail-reissulla. Seisoin käsittämätöntä skandinaavista puhuvien kanssa jonossa. Kaikilla ympärilläni oli rinkkassaan Norjan lippu. En muista mitä lohkaisin, mutta muistan kyllä miten valmis olisin ollut vetämään itseni alas vessanpöntöstä, kun norjalaistyttö vastasi minulle selvällä suomen kielellä.
Jokunen aika sitten yritysten tilaisuuksien järjestäjille suunnatulla tutustumismatkalla kuuntelin Helsingistä Porvooseen erään firman sisäisistä ristiriidoista, pottumaisesta pomosta puksupoikaan. Ilkeälle toimittajalle kolmevarttisessa olisi kertynyt aika lailla tarttumapintaa.