Tällä osuudella palasimme kaksi kertaa. Takaisin paikkaan, jossa viimeksi näki simpukkamerkin tai keltaisen nuolen ottaa aina koville. Heti aamusta näin kävi. Käännyimme takaisin, mutta kiitollisena sille autokorjaamostaan ulos kiirehtineelle miehelle, joka huusi peräämme, että olemme väärällä tiellä. Matka risteykseen, jossa keltainen nuoli jäi huomaamatta, ei ollut onneksi pitkä.
Jokaiselle caminon kulkijalle, tämän pitäisi olla tuttua, sillä aamusta sitä jotenkin vaan ei näe muuta kuin maisemat.
Kun vihdoin pääsimme Portugaletteen, emme tajunneet että kaupunkiin päästäkseen, on käännyttävä oikealle. Camino-opasteet eivät vieneet kaupunkiin vaan ohitse, eteenpäin caminolla avauskuvan siltaa myöten.
Joku tietysti keksisi filosofiaa, miksi palaaminen kismittää aina. Palata menneeseen vai mitä? Kaksi juttua, jotka eivät luonnu caminolla: palaaminen ja jääminen toiseen kertaan samaan ”sänkyyn”. Ei kun eteenpäin.
Kun sitten löysimme oikealle polulle, kiipeäminen alkoi taas. Mäkien jälkeen alkoivat teollisuusmaisemat ja tierykelmät.
Portugaletessa riittää yksityiskohtia katseltavaksi
