Tuulinen oli myös SE perjantai jolloin Ski-bussi kuljetti minut Äkäslompoloon suksineni. Tarkoituksenani oli hiihtää takaisin Ylläksen puolelle. Matkalla annoin ylimääräiset bussilippuni naiselle, joka oli menossa korjauttamaan suksiaan, eivätkä lantit täsmänneet kuljettajan lippuhintojen kanssa.
Perillä tutustuin kaikessa rauhassa Jounin kauppaan – kuulemma Lapin suurin K-market. Olisin lotonnut – tapanani on aina lotota vieraalla paikkakunnalla mutta kassaneidin mukaan siellä ei ollut lottopistettä. Ostinpa siis pienen brandypullon illan ratoksi. Ja käväisin galleriassa jututtamassa paikallista Persoonaa.
Suuntasin suksineni Ylläkselle johtavan ladun päähän, paikkaan jonka Ski-bussin kuljettaja oli näyttänyt minulle. Kaikki vaikutti helpolta. Opasteita oli ja suksi luisti alamäkeen.
Saavuin pienelle kodalle. Vessassa turvauduin ulkomaalaisten apuun vessanreikää valitessani. ”Minusta tuo teksti näyttää naiselta”, arveli englantilaisnainen. ”Eikö se olekaan suomea?”
Suksi luistaa metsän siimeksessä. Voimalinjojen kohdalla tuuli tuivertaa. Opaste kertoo Aurinkotuvan suunnan, jonne pusken etukenossa. Muutaman kilometrin päästä olen ladun haarassa eikä yhtään tuttua nimeä, mikään kolmesta viitasta ei kerro paikoista, joita edellisessä opastevalikoimassa oli. Latukin alkaa hävitä lumen alle.
Missään ei näy ristin sielua. Sormet kohmettuvat viimeistä virtaa varoittavan kännykän ympärille, kun yritän selvittää mihin pitäisi jatkaa. Lapin hätäkeskus kysyy missä olen. Luen kylteistä nimet.
Mitenhän selviävät japanilaiset, joita alueelle kuulemma havitellaan. Nimet eivät jää mieleen kuin ääntämisen ajaksi. Outoja ovat. Järviä äsken oli kolme, yhtään en nimeltä muista.
Hätäkeskuksessa on rinnekartta mutta ei latukarttaa, kertoo avulias ääni ja neuvoo kääntymään takaisin sinne mistä olin tullut. Sinänsä hyvä neuvo.
Hiihtelen pitkän tovin. Kun olen näkevinäni susihukan punaisen kielen lipovan läheisen puun takaa, noudatan hätäkeskuksen neuvoa. Käännän sukseni vaikka matkaa on takaisin ainakin seitsemän kilometriä ylämäkeen. Alkuperäisen suunnitelman pyörtäminen on ylämäkeä joka tapauksessa aina.
Onneksi ladut ovat vielä jotakuinkin näkyvissä, mutta tuuli tuivertaa kylmästi. Epäilen voimiani.Pääsen kuin pääsenkin takaisin Äkäslompoloon ihailemaan ski-bussin takavaloja – aivan konkreettisesti. Siellä se meni kohti Yllästä.
Hetken punnitsen taksivaihtoehto. Kolmellakympillä kuitenkin on käyttöä muutenkin.
Bussien aikataulut ovat vaihtuneet uuden kauden alkaessa. Viikon verran niitä on tulkittu paikallisten ja turistien voimin. Niin nytkin. Hotelli Ylläskaltion aulabaarin nokkela virkailija kuitenkin saa selville, että parin tunnin päästä lähtee seuraava.
Matkailualan toimija kun olen, kulutan aikani menemällä tapaamaan kollegoitani Ylläksen matkailuun.
Mainitsen heille latuopasteista, ehkäpä niihin saisivat loogisuutta tulevaisuudessa. Virkailija kertoo minun olevan väärässä paikassa. Ylläksen matkailu välittää majoitusta ja ladut hoitaa joku toinen organisaatio, mutta hän lupaa viedä viestiä eteenpäin. Ensin kuitenkin liuta palautelomakkeita. Ne jäävät täyttämättä, sillä minua toden teolla alkaa janottaa.
Suuntaan kohti Ylläskaltion baaria, sillä haluan olla varma, että pääsen ski-bussiin. Tuuli on yltynyt ja tuivertaa lunta vaakatasossa. Matkalla olevasta kahvilasta kysäisen muita pysäkkejä. Samalla yritän luovuttaa kädessäni pitkään roskista kaivannutta karkkipaperia.
”Roskikset ovat vain asiakkaille.”
Ällistyneenä rojahdan takaisin ulkoilmaan.
Ski-bussin kuljettaja on sama, joka minut aamulla toi Äkäslompoloon ja neuvoi seikkailuni alkupäähän. Rahaa minulla ei ole, mutta hän antaa armon käydä. Tyttäreni voi lunastaa minut perillä.
Bussi täyttyy slalom-suksia raahaavista ihmisistä ja tunturin huipulla tuulee kertomuksista.
*******
Lauantai on kotiinlähtöpäivä.
Sauna sulatti eilen kehoni ja brändi sisukseni. Kokeilen parhaillaan lumikenkiä hotellin pihamaalla – kokeilin myös läheisessä metsässä ja havaitsin, että kaatuessa ei kannata yrittää käsiä apuna käyttäen ylös – kun näen tutut hymyilevät silmät bussin sivuikkunassa. Kuljettaja moikkaa minulle hymy leveänä naamallaan. Voi kun tuollaisia yleisöpalvelijoita olisi tiheämmässä!
Jos olisin eilen laittanut kolmekymppiä taksiin, olisin jäänyt tuota hymyä paitsi. Tai mistä sen tietää miten leveästi taksinkuljettaja olisi nauranut.
 |
| Samalla kun iskin käteni puuterilumeen, muistin italian opettajani kertomuksen. Hänet oli nostettu vastaavassa tilanteessa mahasta nostaen monen ihmisen voimalla. |