Ann-Christin Antellin romaani Valkea lilja johdatteli minut maalaustaiteen maailmaan. Kehystarina oli kylläkin aika tavanomainen – nuori nainen, valintaa kahden miehen ja lisäksi vielä avioelämän ja uran välillä – mutta mielenkiintoista Firenzen taidemaailman kuvausta.
Valkean liljan päähenkilö Lily Adel matkustaa isoäitinsä kanssa Naantalista Firenzeen vuonna 1911. Naimaiässä oleva Lily unelmoi taiteilijan urasta, mutta tuon ajan ympäristö ei kannusta naisen uravalintoja. Korkeintaan maisemien maalaaminen soveltui taiteen tekemisestä kiinnostuneille naisille, sekin vain siihen asti kunnes naiselle löydetään sopiva aviomies.
Mielenkiintoista tässä teoksessa olivat italialaiseen elämäntapaan ja maalaustaiteeseen liittyvät yksityiskohdat. Erityisesti Firenzen taideaarteiden etäkoluaminen yhdessä kirjan Lilyn kanssa oli antoisaa . Toki tarinassa liikuttiin noin sata vuotta sitten olleessa ajassa.
Kaiken kaikkiaan viihdyttävää luettavaa, mutta oli kirjassa muutakin kuin rakkaustarinat, Firenzen maisemat ja taidemaailma.
Houkutuslintu sai uuden ulottuvuuden
Sanastossani houkutuslintu on viitannut naiseen, joka on miesten mieleen ja saa miehet pauloihinsa. Mutta on toisenlaisiakin houkutuslintuja.
Valkea lilja -kirjan eräässä Italiassa tapahtuvassa kohtauksessa kuvattiin, kuinka laululinnuilla herkuteltiin, niitä syötiin kokonaisina ja paistettuina.
Laululintujen syöminen kuulostaa kummalliselta, mutta vielä kummallisempaa löytyi netistä kun kuukeloin lisätietoa lintujen ihmisravinnoksi käyttämisestä.
Kävi ilmi, että Italiassa oli tapana syödä laululintuja vielä kirjan tapahtumien aikoihin, siis 1900-luvun alussa, ja niiden metsästykseen käytettiin houkutuslintuja, joiden silmät saatettiin puhkaista, jotta ne laulaisivat jatkuvasti. Se ilmeisesti helpotti metsästystä.
Kyllä ihminen voi olla julma!
Enpä tiennyt tuosta kammottavalta kuulostavasta tavasta ennen kuin luin siitä kirjan sivuilta ja kuukeloin lisätietoa. . Näin houkutuslintukin sai uuden ulottuvuuden.
Netissä kerrotaan, että muuallakin Välimeren maissa pikkulintuja syötiin aikoinaan.
”Yleensä ne olivat pieniä varpuslintuja kuten rautiaisia, peukaloisia ja satakieliä. Niitä pyydystettiin ruuaksi. Laululintujen syöminen oli yleistä erityisesti maaseudulla ja köyhien keskuudessa, mutta myös osa kulinaristista perinnettä tietyissä alueissa, kuten Venetossa ja Toscanassa.”
Silmien puhkaiseminen kiellettiin 1950-luvun puolivälissä.
Kuukeloidessani tuli myös eteen Iltasanomien artikkeli, jossa kerrotaan vielä vuonna 2024 pyydystetyn pikkulintuja.
Toinenkin asia nousi esiin kuukeloidessa.
Näin siinä kävi. Vinkkasin kirjan, mutta kerroin siitä tässä postauksessa varsin vähän. Sen sijaan puolen sivun mittainen tarinanpätkä kirjassa sai vallan postauksessani.
Oho, enpä ollut kyllä itsekään tuollaisesta silmien puhkomisesta kuullut. Aika hurjan kuulosta kieltämättä. MAhdetaankohan sitä muissa maanosissa edelleen harrastaa..