Olet saattanut ihmetellä miksi ei blogiini ilmesty päivityksiä. Tauko on seurausta mullistavista perhetapahtumista. Viime syksynä muutaman kuukauden sisällä minusta tuli sekä mummo että leski. Sen jälkeen olen vain yrittänyt jäsentää maailmaani ja saada käytännön asiat hoidettua.
Vakuutusyhtiössä olen käynyt ahkeraan hakemassa korvauksia peruuntuneiden matkojen kuluista. Niihin kuuluu sekä yhteisiä kokematta jääneitä lomia että työmatkojani. Ilman matkavakuutusta olisin ollut pulassa. Matkustaja- ja matkatavaravakuutukset kannattaa siis tarkistaa jo siinä vaiheessa, kun tilaa matkan, jo pelkästään oman sairastumisen varalta.
Kohdallani vakuutukset olivat olemassa ja korvaukset hoituivat. Vallalla oleva koronavirus on oma juttunsa ja monenkirjavia korvauskäytäntöjä löytyy. Yhden matkan jouduin perumaan myös koronavirustilanteen vuoksi. Booking.com on tiukkana, eikä antanut siirtää hotellivarausta, vaikka kohde on käytännöllisesti katsoen suljettu. Finnair sen sijaan antoi siirtää lennot myöhempään ajankohtaan.
Viime vuosina edesmenneen mieheni kanssa tehdyt lomareissut ovat jakautuneet kahteen osaan: alussa yhdessä ja lopussa yksin. Symbolistako. Lomien eritahtisuuden vuoksi mies joutui usein palaamaan kotiin ja minä jatkamaan matkaa itsekseni. Viimeisin niistä oli parin vuoden takainen Santiagon camino-vaellus. Lähdimme Lissabonista kävelemään kohti Santiagoa. Santademiin asti pääsimme ennen kuin miehen loma loppui. Siitä jatkoin ilman häntä. Yhteinen alku oli myös toissa kesän Ecuadorin matkalla. Kymmenen päivää yhdessä ja sen jälkeen jatkoin yksin.
Tällä kertaa yksinjatkaminen on lopullista. Onneksi on paljon kauniita muistoja yhteisen elämän ja matkojemme varrelta.
Jossain aiemmassa postauksessa totesin, että mummoihmisen kyseessä ollessa sopii odottaa myös muisteluja. Niiden aika on tulossa. Muistelu sopii myös tähän aikaan, kun koronaviruksen riehuessa sallitaan vain matkoista haaveilu ja miksei siis myös menneisiin matkoihin muistoissaan palaaminen.
Yhteiselomme edesmenneen mieheni kanssa alkoi hatarissa merkeissä. Olin juuri tilannut itselleni ylioppilaslahjan, viiden viikon pituisen matkan Kiinaan, jonne matkattaisiin Siperian halki junalla. Matka täytti mieleni, sillä se oli kova juttu tuolloin, puhutaan siis ajasta, jolloin oli vielä Neuvostoliitto. Sitten elämä yllätti: ystävänpäivänä helsinkiläisessä lounasravintolassa eteeni astui mies, jolla oli ankkakengät (Camelit), pyöreät rillit ja harmaa duffeli. En tosin muista vietettiinkö tuolloin ystävänpäivää. Ainakaan se ei ollut kovin merkityksellinen ystävänpäivämielessä, mutta muutoin oli.
Matkalle lähtö oli toukokuussa ja ehdimme tavata muutamia kertoja, mutta sovimme että jatkamme Kiinan matkan jälkeen. Hän tulisi vastaan rautatieasemalle. Laskin kuitenkin päivät väärin (lyhyt matematiikka, arvosana C 😊) ja hän odotti asemalla päivää liian aikaisin. Veti johtopäätöksen, että en halua jatkaa. Samoin tein minä. Ajan kuluessa jokin jäi kuitenkin kaivertamaan ja soitin. Siitä seurasi pitkä yhteinen taival.
Nyt kun kirjoitan tätä tarinaa, huomaan ympyrän sulkeutuneen. Rillit ja duffeli on moneen kertaan päivitetty. Ankkakengät lienevät vielä varaston uumenissa. Kolmekymmentäkaksi vuotta sitten duffelimies ei ilmaantunut rautatieasemalle, vaikka piti, mutta viimeisimmältä reissulta palattuani hän odotti samalla rautatieasemalla, vaikka ei pitänyt. Hän halusi lieventää kotona odottavien huonojen uutisten tuomaa tuskaani.
Tämä tapahtui, kun palasin Pietarista syyskuun viimeisinä päivinä. Silloin arveltiin yhteistä aikaa olevan vielä vuosia ja meitä neuvottiin tekemään kaikki se mitä olimme haaveilleet vielä tekevämme. Toisin kävi. Syöpä eteni vauhdilla. Päivät kuluivat kuin sumussa apteekin, labran ja Meilahden välillä. Joulun alla kaikki oli ohi.
Nyt kun olen yksin muistelemassa ja aikaa koronaviruksen vuoksi neljän seinän sisällä on, ajattelen tehdä muutamia postauksia meille tärkeistä matkoista. Ne toki ovat historiaa, mutta yhä mahdollisia muidenkin kokeilla.