Luin varsin ajankohtaisen kirjan ”Volodjan pojat”. Se on Joel Hohkon esikoisteos. Tiivistahtinen, lähes viisisataasivuinen kirja vaati kyllä lukijaltaan otetta. Rankkaa luettavaa, jota ei voi suositella joulunpyhiksi.
Volodjan pojat kertoo Ukrainan sodasta ja sen päähenkilönä on suomenvenäläinen Kostja, joka värväytyy Venäjän armeijaan ja päätyy sitä myöten taistelutantereelle. Olosuhteita ja tapahtumia Joel Hohko kuvaa säästelemättä.
Jännittävissäkin kaunokirjallisissa teoksissa voi tuudittautua ajatukseen, että kuvitelmaahan lukemani on. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei toimi. Sota on läsnä, liian lähellä, vaikka omilla kotikonnuilla eivät pyssyt pauku.
Useampaan otteeseen teki mieli jättää kirja kesken, mutta sain kuitenkin luettua loppuun. Välillä tunki ajatus, että jotkut elävät tuonkaltaista elämää ja joutuvat siät kestämään. Niin että, kai minä sentään saan luettua sen omassa sängyssä. Irvokasta.
Suomenvenäläinen päähenkilö Kostja tarpoo kahden kulttuurin välimaastossa. Se jo sinällään on mielenkiintoista luettavaa. Suuri osa kirjasta on sotakuvauksia Venäjän ja Ukrainan rajalla.
En ole kovin hyvin sisällä sotaan liittyvissä strategioissa ja ilmaisuissa. Joel Hohko sen sijaan on. Hän on Suomen merivoimien sotilas. Vähän väliä piti kuukeloida asioita, kuten erilaista kalustoa, jota tekstissä vilahteli. Esimerkiksi Himars, joka on Wikipedian mukaan ”M142 Himars on kuorma-autoalustainen raketinheitinjärjestelmä, jonka yhdysvaltalainen Lockheed Martin kehitti 1990-luvun lopussa Yhdysvaltain armeijalle”.
Hoholit paljastuivat ukrainalaisiksi ja Volodja lyhenteeksi venäläisen miehen nimestä Vladimir. Siitä sitten kirjan nimi.
Luvut olivat lyhyitä, tapahtuma kerrallaan eteneviä. Jotkut kohdat olisivat vaatineet taustaa. Kuten luku 50, joka alkaa dramaattisesti: ”Kuistilla on murskattu ruusu. Kun veimme illalla Lazarenkoa se huomasi viime hetkellä, että kimpussa oli kahdeksan kukkaa, vaikka oli maksanut yhdeksästä. Äkkiä komentaja oli tallonut yhden jalkoihinsa.”
Kuinka moni nykyihminen tietää, että venäläiselle parillinen määrä kukkia on merkki epäonnesta ja voidaan viedä vain kuolleelle. Lazarenkoa oltiin tuossa kohtauksessa viemässä rakastajattaren luo.
Usein kyllä selvisi asiayhteydestä mistä on kyse, mutta saatoin kuukeloida lisätietoja ihan vaan uteliaisuuden vuoksi. Erityisesti karttasovellus oli paljon käytössä, sillä jotenkin koin tärkeänä tietää missä liikutaan.
Kuten jo totesin, rankkaa luettavaa on. Herkemmän ihmisen täytyy miettiä mihin aikaan päivästä lukee. Iltalukemisena menee uniin. Kaikesta huolimatta, erinomaista luettavaa.
Voisi olla kiinnostava. Tästä aihepiiristä aion joka tapauksessa jonkun kirjan lukea. Niitä on varmaan tekeillä useampia
Kiitos kommentista, Mikko! Kirja on kiinnostava, mutta kuten postauskessa totesin, rankkaa tekstiä.