Aviles – San Martin, 7 km
Kun odotimme San Martinin majatalon avautumista, pihaan ilmestyi espanjalaismies. Hyppäsi pyörän selästä, höpötti ja koikkelehti paikasta toiseen. Välillä puhui kovaan ääneen puhelimeen. Yritti selostaa jotain meille kahdelle paikalla olevallle. Varmuuden vuoksi kadotin espanjan kielen taitoni. Sitten hän häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Huokasimme helpotuksesta. Kukapa olisi arvannut, että tämä mies pesee minun pyykkini muutaman päivämatkan päästä.
Etäisyys Avilesin kaupungista San Martin majataloon oli jotakuinkin seitsemän kilometriä, loppu tietenkin ylämäkeen. Halusimme lyhyen päivämatkan, sillä säästimme voimia seuraavaan päivään.
Olin jo huomannut, että rinkka painaa ihan liikaa. Kahdeksan kiloa oli alkupainoa, lisänä vedet ja välipalat. Minun kokoiselleni suositus olisi enintään kahdeksan kiloa kaikkineen. Lisäpainoa tulee myös kosteudesta. Kun sataa, majat ovat myös kosteita. Siinä kostuu kaikki.
San Martinin donativo-majatalon hospitalerot
Aikanaan majatalo avautui ja hospitalero (majatalon hoitaja) Germain toivotti meidät tervetulleiksi. Samalla hän kertoi, että San Martinin majatalo on toiminut aiemmin pappien asuntolana, orpokotina, nunnien asuntona, mutta nykyään siellä yöpyy peregrinoja eli vaeltajia.
Germain pyörittää majataloa yhdessä Portugalista kotoisin olevan Maria-vaimonsa kanssa. Germain itse on Venezuelasta. Pariskunnalle majatalo antaa leivän, mutta se on myös elämäntapa. Maria kertoi, että he voisivat vain asua talossa, mutta haluavat pitää majataloa.
Majatalo toimii donativo-periaatteella. Eli annat mitä voit. Ja kaikki tietenkin antavat, sillä saat illallisen juomineen ja aamiaisen. 25 egeä lienee taksa tällä hetkellä.
Germain pukeutuu mieluiten hameeseen. Niitä hänellä on. Maria pyörittää silmiään, ilmiselvästi ajattelee, että niitä on liikaa. Niinhän miehetkin ajattelevat – ainakin stereotypioiden mukaan – naisten asuhankinnoista.
Meille vaeltajille majatalo tarjosi sängyn, ruokaa ja juomaa. Bonuksena iltalenkki auringonlaskua ihailemaan. Maria ja Germain lupasivat: ”Ei tarvitse kiivetä yhtään, vaan tasamaata mennään, ja varvastossuilla selviää.” Niin sitten meitä väsyneitä peregrinoja lähti pienen empimisen jälkeen koko joukko kohti auringonlaskua. Kyllä kannatti vielä kerran sinä päivänä ponnistaa.
Matkalla auringonlaskua ihailemaan juttelin saksalaisen Kerstinin kanssa (nimikaimani). Hän oli tuskaantunut Norten suunnitteluun. ”Liikaa päätöksiä. Koko ajan täytyy miettiä, minkä polun valitsee, kun reittejä on monia.” Samoilla linjoilla olen kaimani kanssa. ”Voi kun olisi vain keltaiset nuolet, joita seurata.”
