Kara-Kameroiden tämänkertainen ulkomaan kuvausmatka suuntautui Kaakkois-Viroon, Võrumaalle eli Võrun maakuntaan.
Ajomatkaahan siinä tuli vaikka Virossa etäisyydet ovat lyhyet. Kun liikkeellä on kuusi kuvaajaa kiemuroita tulee pakosta. Etenimme leppoisasti etukäteen mietittyjen suuntaviivojen saattelemana ja pysähdyimme, kun joku keksi kuvauskohteen. Vaikka kuvasimme samoissa kohteissa kaikki saivat aikaan omanlaisiaan kuvia, toki tulee toistoakin.
Kuvia voit käydä vilkaisemassa Kara-Kameroiden retkikansiosta. Niitä ladataan sinne pikkuhiljaa, kuka milloinkin ehtii. Kannattaa kurkata useamminkin.
Matkasimme kahdella autolla Tallinnasta Tartton kautta pikkuruiseen Võruun, Võrun maakunnan keskukseen. Takaisin tulimme Peipsi-järven maisemia hipoen. Viimeisimpänä yövyimme ja ajelimme Lahemaan kansallispuiston maisemissa. Sieltä Tallinnan satamaan.

Neljän reissupäivän aikana näimme, koimme ja kuvasimme pieniä kyliä, luontokohteita ja paikallista elämää.
Helle helli, suorastaan yllätti näin syyskuussa. Mittari heilui 25 asteen tietämissä, jopa illansuussa.
Illallispöydän ääressä jaoimme päivän kokemuksia. Kiva nähdä miten erilaisia näkökulmia löytyikään.
Yövyimme kaksi yötä Võrussä entisessä postitalossa, joka on nykyään boutique-hotelli Georgi. Viimeisen yön vietimme Lahemaalla entisessä kalanjalostuslaitoksessa, nykyään Viinistu Art Hotel.
Mieleenpainuvimmat kokemukset olivat Hallimäen hutera näkötorni, ukonilma Viinistuhun mennessä ja siellä sijaitseva Viinistun taidemuseo.
Hallimäen hutera näkötorni
Aamuvarhaisella ajelimme sumuisten maisemien toivossa Võrun lähistön luontokohteissa.
Tämän reissun ensimmäinen yllätys oli Hallimäen näkötorni. Ei niinkään tornina – näitähän on nähty – jopa tällä kuvausreissulla useita.
Se mikä yllätti, oli oma suhtautumiseni. Yhtäkkiä luovuinkin ajatuksesta kiivetä huipulle. Ei ole vielä tullut tähän astisen elämäni aikana kovin montaa kohdetta tai asiaa, joista olisin perääntynyt. Jästipää kun olen, niin aina olen mennyt, vaikka väkisin korkeuksiin, maan uumeniin, ties minne.
Hallimäen näkötorniin kiipesin vain ensimmäiselle tasolle. Sekin oli hankalaa, vaikka en ole kovin isokokoinen, sillä tasanteilla oli keskellä kulkua pilari, joka tuli kiertää päästäkseen eteenpäin. Jonkinlainen kaiteentapainen oli mistä ottaa kiinni, mutta huteralta vaikutti.
Toisekseen olisihan se kestänyt ennen kuin olisin päässyt ylös. Ja kokemuksesta tiedän, että ylöspäin on helpompi mennä kuin tulla alaspäin.
Tässä olemme ensimmäisellä tasolla. Kuva: Lassi Ritamäki.

Ukonilman saattelemana Viinistuhun
Suorastaan pelottava kokemus. Sade alkoi ripotellen Rakveren kohdalla. Se yltyi kaatosateeksi paikassa, jonka nimeä en muista, ja näkymä hävisi.
Sitten räsähti auton vieressä. Luulin, että olimme osuneet johonkin sähkökaappiin tai muuhun, mitä ei pystynyt näkemään veden tulon vuoksi. Mutta ei. Salama iski jonnekin lähistölle. Edessäpäin häämötti autojen sumuvaloja sikin sokin.
Kun sitten pääsimme ajamaan eteenpäin, edessä oli joku sahan tai kirveen kanssa kaatuneiden kuusien kimpussa.
Kiire oli hotellille, sillä Viinistun kylässä ei ole muuta ruokapaikkaa kuin Arthotel Vinistun ravintola. Kuunpimennystäkin oli halu ehtiä kuvamaan.
Toinen autokunta oli jo perillä. Olivat ehtineet pois suuremman myräkän alta. Kyllähän ne pilvet meidänkin kohdalla sulkeutuivat, varmaan kaikkensa antaneena. Arvannet, että ruoka maistui. Kuunpimennys antoi hieman odottaa vielä, mutta kyllä se sieltä tuli.



Viinistun taidemuseo
Viinistussa odotti yllätys. Taidemuseo paikassa, joka minun silmissäni asettui keskelle ei mitään! Eikä mikään pieni galleria, vaan noin neljänsadan teoksen pysyvä kokoelma.
Luulimme että museo on kiinni, sillä oli maanantai. Mutta tuuri kävi, museo avattiinkin kello 11. Ehdimme kokemaan taidetta ennen lähtöä.
Satuin paikalle, kun kolme miestä sovitteli lasiseinän raosta huoneenkorkuista pullojukkapalmua. Yksi kolmesta oli Jaan Manitski, taidemuseon omistaja.
Kyseessä on siis yksityinen taidemuseo, Virossa ensimmäinen laatuaan. Perustettu vuonna 2002.
Jaan Mainitski on entinen poliitikko, ulkoministerinäkin toiminut. Maailma heitteli häntä eri puolille, mutta nyt hän pyörittää liiketoimintaa synnyinseudullaan ja omistaa 1300 taideteoksen kokoelman.
Teoksista neljäsataa on esillä pysyvässä näyttelyssä entisessä kalakolhoosin kylmiörakennuksessa. Aikamoinen kattaus Viron historian taidetta. Muita voi nähdä aika ajoin väliaikaisissa näyttelyissä.

Muutamia kuvauskohteitamme
Menomatkalla Vöruun kävimme Kosessa, Paunkulassa ja Tarttossa.
Kose
Pieni kylä, jossa tori, keramiikkapaja, kirpputori ja kauppa. Laitapuolen kulkijan näköiset istuskelivat katukivetyksellä ja katselivat varuillaan, kun kuvasin kaivonkansia (outo harrastukseni).
Paunküla
Arvaamattomia ovat karakameralaisten tiet! Paunkülan tekojärveä etsimme, vanhainkotiin päädyimme. Eivät ottaneet näin nuoria asiakkaiksi. Pitää olla 70 v.
Tartto
Pieni piipahdus vireän oloisessa opiskelijakaupungissa, Tarttossa.
Aamulla kuvaamassa Vörun lähistöllä
Kuudelta kuvaamaan, yhdeksältä takaisin hotelliin. Sitten vasta aamukahvit. En olisi uskonut itsestäni, mutta kannatti.
Suuri munamäki
Kiipesimme Suuren munamäen huipulle toiveena kuvata sumua auringon nousun aikaan. Hukkareissu. Maisemat avautuvat todennäköisesti vain tornin huipulta, jonne pääsi vasta kymmenen tienoissa. Me olimme paikalla jo ennen seitsemää. Tornin juurella näkyi vain puustoa.
Hinnin kanjoni
Hinnin kanjonissa tepastelimme pitkospuita pitkin.

Rõuge
Rõugessa on 30 metriä korkea ”Pesapuu” -näkötorni. Se näyttää puulta, jonka latvassa on linnunpesä. Ajoimme ohi, sillä Hallimägi oli juuri koettu. Sen sijaan pysähtyimme veden ääreen ihailemaan aamun valoa.

Varsinainen kohteemme Vöru
Vörussa kuvasimme aukioita, katuja, rakennuksia ja tietenkin Tamulajärven rantaa.
Sanovat, että Vöru on historiansa aikana ollut tärkeä koulukaupunki. Nytkin vielä kouluja oli joka nurkassa.
Kävimme myös hautausmaalla.



Takaisin kohti Tallinnaa
Paluumatkalla Kavastun kohdalla oli hieno lehtipuukuja, tammia suuremmaksi osin. Se jatkui ja jatkui. Pakkohan sitä oli pysähtyä kuvaamaan.
Matkan varrelle osui myös Alatskiven linna ja lähempänä Tallinnaa Jägalan putous.
Päädyimme ajamaan Peipsi-järven reittiä. Hyvä valinta, sillä onhan se mykistävä ajatus, että valtavalta näyttävä järvi ei olekaan meri, ja sen vastarannalla on Venäjä.
Makaava poliisi
En millään keksinyt mitä tämä kumman näköinen liikennemerkki voisi tarkoittaa. Se kirvoitti aikamoisen ideatulvan Kyltinarvostajien -facebook-ryhmässä. Olipa siellä eräs virolainenkin, joka kertoi, että kysessä on ”Lamav politseinik” -merkki. Kuukeli sen kääntää sujuvasti ”Makaava poliisi” 🙂

Kara-Kamerat retkeilee paljon. Lue aikaisemmista kerhoretkistämme.

Viron luontokohteet kyllä kiinostaisivat itseäni. Viron luontoon ei vielä ole kuitenkaan tullut tutustuttua, vaikka useampaakin paikkaa olen miettinyt.
Kiitos kommentista, Mikko! Minulla on ollut onni käydä vaikka kuinka monessa Viron luontokohteessa. Hienoja kokemuksia. Kamerakerhossamme on useita luontokuvaajia, jotka innostavat muitakin, kuten tällaista kaupunkikuvaajaa kuten minä.