Ruoka kiinnostaa aina. Kun palasin Keniasta minulta kysyttiin, oliko kuuma, ja heti seuraavaksi minkälaista ruoka oli. Ei ollut kuuma, kumma kyllä, vaikka mittari välillä kipusi 25 asteeseen. Outoa, sillä Suomessa makaan reporankana tuossa lämpötilassa.
Kolmas kysymys: yksin ravintolassa, eikö ole epämukavaa. Olen niin tottunut syömään yksin, etten edes huomaa sitä. Katselen syödessäni ympärilleni ja näen paljon sellaista, joita seurueessa syödessä ei ehdi havaitsemaan.
Myös fokus muuttuu sen mukaan, onko seurassa vai yksin. Seurassa ruoka on enemmän keskiössä. Siitä keskustellaan, analysoidaan ja sitä kuvataan. Kyllä nytkin kuvasin ruokia, mutta kuvat katosivat taivaan tuuliin, kun kännykkäni hajosi. Eivät ehtineet pilveen. Nairobista hankkimallani satasen samsungilla ei ruokaa kuvattu, hyvä kun sai säällisen kuvan kylteistä muistin tueksi.
Nairobissa, niissä ravintoloissa joissa kävin, minuun ei kiinnitetty mitään erityistä huomiota. Ei kyselty, miksi yksin matkassa, kuten monesti Patagonian reissulla. Nairobissa kävin syömässä ei-tavalliseen ruoka-aikaan, sillä välttelin pimeällä liikkumista. Silloin ravintolat olivat aika lailla tyhjiä, joten pystyin valitsemaan mieleiseni pöydän. Sitä sinkkujen usein valittamaa vessaneduspöytäpaikkaa ei minulle edes esitelty. Ravintolat olivat hyväosaisten kenialaisten ja turistien suosimia paikkoja. Näin laiskanlaisesti en muista syömiseen suhtautuneeni milloinkaan aiemmin.
Mitä ruokaan tulee, niin ainakin pari kummallista ruokailutilannetta Nairobissa koin. Niistä jo yhtä kuvailin Hays Suites Hotellia koskevassa postauksessa. Toisen kerron kohta. Mutta ensin aamiaiseen.
Kamelia aamiaisella
Hays Suites Hotellin aamiainen oli lihavoittoinen. Varatessani en tiennyt, että Hays Suites Hotel on muslimihotelli. Se selvisi vasta kun yhtenä iltana tilasin hotellin ravintolassa oluen, tai yritin tilata.
Muslimihotellista kun kyse oli, niin siellä ei tarjoiltu sikaa. Sen sijaan nautaa oli aamiaisella joka astiassa, kamelinlihan ja maksasuikaleiden lisäksi.
Kamelinliha ihmetytti, sillä olin kuvitellut, ettei Keniassa ole kameleita. Yhdistän tuon kyttyräeläimen Egyptiin, arabimaihin ja sille suunnalle. Mutta kyllä, Kenian pohjoisosissa on kameleita, näin valistivat tarjoilijat minua.
En ole lihansyöjä, en ainakaan aamusta. Teimme kokin kanssa diilin. Hän valmisti minulle ”espanjalaisen munakkaan”. Siinä oli munien lisäksi vihanneksia ja aah niin ihanaa chiliä. Söin sellaisen kaikkina aamuina. Lisäksi kokki paistoi minulle letun, johon hän lorautti kätköistään hunajaa päälle.
Ja totta kai aamiaisella tarjolla oli hedelmiä, ihanan mehukasta ananasta ja erilaisia mehuja, kuten mangomehua. Kahvia kului kannukaupalla niinä aamuina, kun en ollut varannut kuljetusta mihinkään, vaan lorvailin aamiaisella pitkän tovin. Keniassa viljellään ja tuotetaan kahvia ja teetä. Kahvi on tuttua, mutta määrä, jonka Mummo aamiaisella kahvia vetää, hämmästyttää missä päin maailmaa tahansa.
Illalliselle ostariin
Ruoka jäi kyllä toissijaiseksi tällä Kenian reissulla. Jossain postauksessa totesin, että Keniassa tuli syötyä hyvää, ei-niin-hyvää ja syö-ennen kuin-selkäänsä-ottaa -ruokia.
Hyvää ruoka oli safariviikolla Amazing Mara Campissa. Osaltaan varmaan johtui ympäristöstä. Kontrasti Suomen marraskuuhun saa kenet tahansa täpinöihin. Söimme ulkoravintolassa, katoksen alla, vaikkakin marraskuisen illan pimeydessä sielläkin. Villaista tarvittiin, ei siellä lämmin ollut, mutta tunnelma ja pimeydessä kaikuvat hyeenan äänet saivat haltioihinsa.
Nairobissa jouduin sitten miettimään syömistä eri tavalla, erityisesti illallista. Aamiainen kannatteli pitkälle iltapäivään ja lounaan pystyin korvaamaan hedelmillä tai muulla pienellä välipalalla. Mutta illallinen: minne mennä ja miten.
Olen aika huono shoppailija, mutta huomasin käyväni aika usein Hays Suites Hotellista neljänsadan metrin päässä olevassa Yaya Center ostoskeskuksessa. Syömässä, katselemassa elämän menoa ja ratkomassa puhelinongelmaani, josta jo kerroin aiemmin. Sieltä pystyi hipsimään takaisin hotellin, vaikka pimeys oli jo laskeutunut.
Yaya Centerissä on useita ravintoloita samankaltaisessa keskittymässä kuin ostareissa missä päin maailmaa tahansa. Muslimiravintolat eivät tarjoile sianlihaa, intialaiset eivät naudanlihaa.
Kävin Yaya Centerin kiinalaisessa Chinese Kitchen, italialaisessa Artfood ja intialaisessa Cinnamon. Mitään erityistä makunautintoa ei jäänyt mieleen, mutta toisaalta en muista sellaista saaneeni missään muuallakaan näissä ostaripaikoissa.
Sen sijaan kummallinen ruokailutilanne tuli eteen – se toinen tällä reissulla – Yaya Centerin italialaisessa Artfood ravintolassa. Siellä oli tarjolla monenlaista pitsaa ja pastaa. Olin pitsatuulelle, mutta pitsat näyttivät valtavan kokoisilta, joten kysyin, onko mahdollista syödä puolet ja saada toinen puolisko mukaan. Olihan se. Tilasin punaviiniä kyytipojaksi.
Kun sitten tilaukseni saapui, hämmästykseni oli suuri. Pitsa pakattuna laatikossa ja punaviini karahvissa. En tiedä mitä ajattelivat ja miten tähän lopputulokseen päästiin, mutta korjasivat tilanteen kahden tarjoilijan voimin. Sain lautasen ja laatikon, kummassakin puolikas pitsa.
Tässä yhteydessä – ja monessa kohtaa muutenkin – ilahdutti se, että hotellihuoneessa oli jääkaappi. Annokset olivat aina liian suuria kerralla syötäväksi. Monet näyttivät jakavan annoksia, mutta sinkkumatkaajalla kun ei ole kenen kanssa jakaa, kuljetuslaatikko on oiva apu. Niitä oli laajalti saatavilla. Ruokailuvälineet olisi ollut hyvä olla mukana, mutta ensiapupakkauksen kertakäyttöpinsetit saivat hommia kiinalaisessa ravintolassa käynnin jälkeisenä päivänä. Lisäsin haarukan ja pienen lusikan matkavarusteluettelooni.
Kenialaisia ruokia
Avauskuvassa näkyy paikallista street foodia – katuruokaa, jota myytiin hotellin lähistöllä. Vastaavanlaisia, eri kunnossa olevia ruokakärryjä näkyi joka puolella Nairobia.
Kuvasta puuttuu myyjä, sillä kun kysyin hän viestitti, ettei halua olla kuvattavana. Hän kuitenkin antoi ottaa kuvan tarjonnastaan. Nairobissa – saattaa olla muuallakin Keniassa – suhtaudutaan ihmisten kuvaamiseen usein aika kielteisesti. Siitä on jonkinlainen laki tai säännös olemassa.
Munia ja makkaroita katukeittiöstä, joskus myös ranskalaisia. En kylläkään maistanut näitä katukeittiöiden tarjoomuksia.
Mutta ravintolassa maistoin ugalia, maissijauhoista tehtyjä palleroita, jota Kenian kansallisruaksi mainitaan. Se kyllä sujahti heti syö-ennen kuin-selkäänsä-ottaa-ruokiin makunsa puolesta. Maun lisäksi vierastan sormin syötäviä ruokia – ugalia napsittiin sormin – ja yhteiskippoja näissä erilaisemman bakteerikannan maissa. Harvoin olen saanut vatsatautia reissuillani, vaikka matkustan paljon. Lasken sen niuhottamiseni piikkiin.
Chapatia, litteää vaaleaa leipää söin myös. Aika neutraali. Samoin sukumawiki, vihreä kasvisruoka, joka taisi olla lehtikaalista tehty.
Matokea, keittobanaaneista tehtyä ruokaa ja banaaneita yleensä oli tarjolla niin paljon, että luulin ensin, että en enää ikinä syö banaaneja. Mutta kyllä ne maistuvat taas.
Kun en ole varsinainen lihansyöjä, niin minua ilahduttivat avokadot. Ne olivat saaneet rauhassa kypsyä ja siksi maukkaita. Ylipäätään monenlaista hedelmäherkkua löytyi niin aamiaisella kuin välipala- tai jälkiruokavalikoimasta. Vesimelonit ja ananakset, nam!
Tipit
Keniassa kahviloissa ja ravintoloissa, joissa on pöytiin tarjoilu on tapana antaa tippiä eli juomarahaa. Tippi annetaan käteisenä, vaikka laskun maksaa kortilla.
Toden totta, kameleita näkyi Kenian pohjoisosissa. Täytyy myöntää, että olisi joskus hauskaa maistaa kamelia, vielä sellaista ei ole tapahtunut. Ihmiset eivät yleisestikään tunnu haluavan tulla kuvatuksi itäisessä Afrikassa, toisaalta, olen itse ollut monta kertaa sillä seudulla ollut kuvaamisen kohteena. Mitä tulee paikallisiin ruokiin, niin eivät ne yleensä mitään herkkua ole.
Kiitos kommentistasi! Keniassa villieläimet elämyksenä korostuvat. Ainakin minulla ruoka jäi toissijaiseksi. Ja tuohon kuvaamiseen ja kuvaamatta jättämiseen saa hakea tasapainoa monissa paikoin. Eivät Suomessakaan kaikki halua tulla kuvatuksi.