Mielelläni sivuuttaisin raha-asiat, mutta pikkuisen niistä kuitenkin täytyy kertoa, sillä reissussa kun reissussa tarvitaan rahaa. Siis sekä käteistä että niitä bittimuodossa tililtä toiselle juoksevia.
Kenian valuuttaan shillinkiin (KSH) sain ensikosketuksen lentokentällä, kun halusin vaihtaa juomarahoihin tarvittavat käteiset. Muutoinhan Kenian reissuni oli ensimmäisen viikon osalta jo maksettu. Ja kortilla pystyi maksamaan lisäpalveluista kohteissa, joihin olimme menossa.
Paljonko juomarahaa
Suhteeni juomarahoihin on kinkkinen. Toisaalta ymmärrän, että joissain kulttuureissa juomaraha kuuluu käytäntöihin, jopa niin, että se on osa asiakaspalvelijan toimeentuloa. Eli jos en jätä juomarahaa, perheen leipä kapenee.
Siitä taas seuraa, että niissä maissa joissa juomarahaa kuuluu antaa, pohdin mikä olisi sellainen juomarahataso, joka ei vääristäisi elinkeinorakennetta. Olen reissuillani törmännyt useaan epämiellyttävään tapaukseen. Seuraavana pari mieleen eniten jäänyttä esimerkkiä.
Toinen oli Iranissa, jossa nuori tyttö tanssi turistiryhmälle omassa kotiympäristössään. Totta kai hellyttävä esitys sai kukkaronnyörit löyhälle ja haaviin mukavan määrän dollareita. Telttojen taakse, kun satuin esityksen jälkeen harhautumaan, näin ukkoköörin, joka silmät kiiluen jakoi juomarahasaalista. En osaa sanoa, oliko koulupäivä vai ei, sillä en tuntenut maan koulujärjestystä, mutta jotenkin on helppo kuvitella tytön kouluasiat jäävät toissijaiseksi valintatilanteessa. Toivottavasti olen väärässä.
Toinen kokemus liittyy Gambiaan. Siellä vierailimme varsin lapsirikkaassa kylässä etäällä pääkaupungista. Kylässä oli koulu, muttei opettajaa. Opettaja oli lähtenyt pääkaupunkiin turismin pariin työskentelemään, sillä siellä tienasi ja rikastui. Näytti siltä, että turistikohteissa varsinkin maahan juuri tulleilla turisteilla hävisi rahaymmärrys. Kotimaassa pieneltä vaikuttava yksittäinen juomaraha saattoi helposti olla paikallisten viikkojen palkan suuruinen. Tietenkin se houkuttaa.
Mutta juomarahojen avulla maailma vain toimii joissain kulttuureissa, siitä ei pääse mihinkään mummot eikä muut. Ei vaikka kuinka toivoisi maailmaa, jossa kaikki tulisivat toimeen saamillaan palkoilla, eikä tarvitsisi juomarahoja.
Niinpä Keniaan saapuessani vaihdoin rahaa juomarahoja varten kiltisti kuin entisaikojen koulutyttö. Meille valokuvaussafarilaisille oli etukäteisinfossa kerrottu sopivia juomarahojen määriä. Majoituspaikoissa suositeltiin annettavan kaksi kolme euroa henkilöltä vuorokaudessa ja safariauton kuljettajalle vitosesta ylöspäin henkilöltä vuorokaudessa. Runsailtahan vaikuttavat siihen nähden, kun kerrottiin, että kenialaisen keskipalkka on kahdeksankymmentä dollaria kuukaudessa (jotakuinkin sama euroissa). Suositukset tulivat Keniassa yritystoimintaa pyörittävältä, mikä saattaa vaikuttaa suositeltuihin rahasummiin. Myös yrittäjän itse seuraavalla kerralla saama palvelu paranee, kun tuo hyvin tippaavia turisteja palvelujen pariin.
Ensikosketukseni Keniaan oli kuitenkin miellyttävä ja ehkäpä juuri rahanvaihdon ansiosta. Olin lentokoneesta viimeiseksi purkautuvien joukossa, eikä rahanvaihtajalle ollut muita asiakkaita. Hänellä oli aikaa vitsailla kanssani. Meillä oli hauska hetkemme tämän nauru herkässä olevan rahanvaihtajan kanssa. Rahanvaihtopisteitä näytti lentokentällä olevan useita, mutta riensin ensimmäiseen.
Sähköiset maksutavat ja luottokortti Keniassa
Helpotuksen huokaus. Lähes kaikkialla kaksiviikkoisen matkani aikana pystyin maksamaan luottokortilla. Ja rahaa sai nostettua automaateista.
Mutta taas kerran, ei siitä käteisellä pulaamisesta päässyt. Esimerkiksi ravintolassa lasku hoitui kortilla, mutta juomarahat tuli antaa käteisenä. Maksutapahtuman yhteydessä monissa maissa vallalla olevaa käytäntöä, jossa kysytään paljonko haluaa antaa tippiä, ei ollut. Toisaalta hyvä niin, sillä minulle on aina ollut epäselvää, meneekö vaikkapa ravintolassa tipit ylipäätään tarjoilijalle vai ravintoloitsijalle.
Nairobissa paikalliset – ilmeisen varakkaat – näyttivät käyttävän M-Pesa-maksusovellusta ostoksiinsa. Mutta yhtä kaikki, kuvetta kaivoivat hekin juomarahoja antaessaan.
Korruptio Keniassa
Ikivanha hokema ”rahalla saa ja hevosella pääsee” muuttui Keniassa mielessäni muotoon ”rahalla pääsee”. Useampaan kertaan jouduin näkemään, miten rahalla pääsee eteenpäin vaikkapa liikenteessä.
Yksi kokemus sattui taksissa. Istuin kuljettajan vieressä etupenkillä. Yleensä kai istutaan takapenkillä, mutta kun kyseessä oli koko päivän kestävä ajelu, jossa kuljettaja kertoi paikallisesta elämästä – omasta ja muiden – päätin istua hänen viereensä.
Automme pysäytettiin tieosuudella ja poliisi jututti kuljettajaa. Näin kuinka kuljettaja livautti seteleitä takapenkille. Poliisit olivat tarkastavinaan autoa, avasivat takakontin ja viimein takaoven. Näytelmän aikana setelit siirtyivät ketterästi poliisin taskuun ja kuljettaja sai luvan jatkaa matkaa. Kuljettaja totesi minulle, että näin pääsee helpommalla.
Niin, monien tapaamieni ihmisten kertomusten mukaan tämä pysäytetyksi joutuminen on yleistä. Yhtä yleistä on se, että maksetaan mieluummin kuin lähdetään kammarille asiaa setvimään. Se käynti kun saattaa saada vakavammat saatesanat kuin mitä rike on – poliisin kertomana tai oikeasti tehty.
Minut yllätti se, kun autonkuljettaja kertoi, että hienoja autoja pysäytetään harvemmin kuin tavanomaisia. Olisin luullut, että hienoissa autoissa olisi potentiaalia, mutta syyksi kuljettaja selitti, että hienojen autojen omistajilla oli usein vaikutusvaltaisia ystäviä. Niitä tulee varoa.
Keniassa korruptio on suuri ongelma. Korruptiota ja rahan virtaamista vääriin taskuihin yritetään kitkeä. Harmillista kyllä, se osuu myös turistin nilkkaan. Monissa valtion museoissa ja kansallispuistoissa sisäänpääsytoimet maksuineen tehdään siitä syystä nykyään netin kautta. Niinpä näitä kännykkää epätoivoisesti näppäileviä opastettavia oli jonoksi asti Nairobin kansallismuseon tiskillä.
Kansallispuistomaksut nousevat ensi vuonna Keniassa
Vielä on pakko palata kansallispuistomaksuihin. Niiden kerrotaan nousevan ensi vuonna.
Esimerkiksi kuuluisan Masai Maran kansallisen suojelualueen nykyinen 80 dollarin päivämaksu nousee ensin alkuvuodesta 2024 sataan dollariin ja heinäkuun alusta kahteen sataan dollariin. Narokin piirikunta on nyt vahvistanut nämä pääsymaksut.
Kallista Masai Marassa vierailu tulee olemaan. Maksu karsii varmaan turisteja. Ehkä tietoinen matkailustrategia, tiedä häntä, mutta toivottavasti kansallispuistomaksut menevät eläinten suojeluun eivätkä korruptioon.
Lue myös minkälaisiin hankaluuksiin voi johtaa kännykän mykistyminen.
Onhan tuo juomarahan / tipin antaminen välillä vähän haasteellista, mutta kuuluu tosiaan tapoihin monissa maissa, näin myös esimerkiksi Yhdysvalloissa. Olemme lähdössä seuraavaksi Japaniin, siellä on toisinpäin, juomarahan antaminen koetaan epäkohteliaana. Ja tuo Iranissa kokemasi juttu muistuttaa kyllä siitä, että lapsille ei rahaa pidä antaa.
Hyvää Japanin reissua teille! Sinne tekisi minunkin mieleni. Jonkinlainen hatara suunnitelmakin on.
Juomarahoista; minä annan aina sitä suuremmalla ilolla kunnollisen/hyvän juomarahan mitä surkeampaa palkkaa kyseisessä maassa maksetaan. Etenkin köyhissä maissa koen juomarahan maksamisen hyväosaisen ihmisen velvollisuutena, ja osana hyväntekeväisyyttä.
Kiitos kommentista, Päivi! Maassa maan tavalla. Joissain iloisia veronmaksajia, toisaalla iloisia juomarahanantajia 🙂
kiitos!
Mä tosin olen aina maksanut veroni Suomeen, ja esim Keniassa maksetaan koko ajan enemmän ja enemmän veroja, mutta silti esimerkiksi tunnustavat kristityt antavat kymmenykset tuloistaan kirkon kautta hyväntekeväisyyteen ja suunnilleen jokainen hyväosainen uskonnosta riippumatta kokee velvollisuutenaan auttaa vähempiosaisia.
Kiitos tästä lisätiedosta!