Vaellus Kolmea tornia ihailemaan – Torres del Paine, Chile

Kylläpä oli päivä! Halusin vaeltamaan Torres del Painen kansallispuistoon ja koska minulla ei ole sauvoja päädyin ostamaan valmiin retken. Puerto Natalesin ja kansallispuiston väliset bussiaikataulut ja yhteysbussit saivat minut myös mukavuudenhaluiseksi. Kallis retki ei mielestäni ollut 60000 paikallista pesoa. Bussilippu olisi maksanut edestakaisin 18000.

Mutta mutta. En tiedä opinko koskaan, mutta monesti unohdan olevani Mummo, ja myös sen ikäinen. Tämän tyyppisille retkille osallistuvat usein noin kolmekymmentä vuotta minua nuoremmat. Niin nytkin. Kuuden hengen porukka, muut 20-30 -vuotiaita, kirmaisi lähtöön ja jo siinä vaiheessa huomasin, että olen pulassa tai Bastian-opas on pulassa. Olen auttamattoman hidas. Kävelen kyllä vaivatta kotoani Helsingin keskustaan, 15 kilomerin matkan, mutta on aivan eri asia kuin vuoristo-olosuhteet.

Päämääränä Kolme tornia – Torres del Paine

Kolmelle torninmuotoiselle kalliomuodostumalle, siis siihen paikkaan johon tähdätään on yhdentoista kilometrin matka ylämäkeä, tasaista, alamäkeä vuoron perään. Kivistä polkua suurimmaksi osaksi. Loppuhuipentumana 45 asteen nousu kivikkoa pitkin.

Olin aika onnellinen, kun sinne asti pääsin. Opaskin näytti ensimmäisen kerran hymyilevän. Meillä oli niin sanotusti ”hetkemme” oppaan kanssa. Hän oli jo alkuinfossa aika tyly, mutta pyyteli sitten matkalla anteeksi. Minun täytyi kyllä myöntää, että kaksi samanlaista meitä oli, eikä kommunikointi ollut helppoa. Se ei ollut helppoa jo siksi, että hän puhui espanjaa, jota en ymmärtänyt ja englantia, jota kukaan ei ymmärtänyt.

Ehkä hyödyllisin hetki oli tuulikalliolla (Paso del Viento) vuoren rinnettä kiertävällä kapealla polulla – kun hän ennen sinne menoa näytti miten pitää tehdä tuulenpuuskassa. Nojata tiukasti sauvoihin ja jos se ei auta, niin painautua maahan.

Takaisin myös – torneilta refugioon

Tuuli yltyi ja sadetta pukkasi. Nopeajalkaiset lähtivät takaisin refugioon – vaellusmajaan, jonne meidät oli tuotu autolla ja josta palaisimme parin tunnin ajomatkan päässä olevaan Puerto Nataleisin.

Opas jatkoi kanssani matkaa (ja kinastelua). Pian tornien jälkeen opas joutui antamaan ensiapua miehelle, joka oli satuttanut jalkansa.

Jotain Mummon kuulosta kertoo, se että eräällä osuudella kuulin jonkun huutavan apua, eikä kukaan lähistöllä ensimmäisiä huutoja ollut kuullut. Hetken pelkäsin jonkun roikkuvan rinteessä. Opas ja riuska vaeltaja ryntäsivät äänen suuntaan. Onneksi kyseessä oli vain eksynyt vaeltaja.

Menomatkasta opas ruokki nuorta naista, joka oli herännyt myöhään ja lähtenyt matkaan ilman aamiaista ja oli jo siinä tilassa, jolloin ei ruoka maistu. En tiedä mitä opas hänelle antoi, mutta toivottavasti tokeni.

Tässä oli muutamia esimerkkejä siitä, miten voi mennä pieleen. Puistonvartijat hoitavat kyllä loukkaantuneet ja voipuneet, mutta ensin paikalle tulevat tekevät voitavansa. Loukkaantuneen kuljettaminen tuosta maastosta on varmasti vaikeaa.

Vettä saa puroista, mutta ruokaa täytyy olla mukana.

Pääsimme perille refugioon tunnin myöhemmin kuin muut ja palasimme eri taksilla takaisin, sillä muu ryhmä oli jo mennyt menojaan.

Koko päivä urakointia vartin tähden – Torres del Painen tornit

Voi kun muistaisin seuraavalla kerralla. Tällaiset ryhmävaellukset eivät ole minua varten. Hissukseen ja omaan tahtiin on mentävä.

Tytär tänään videopuhelussa lohdutteli, että selviydyit, pääsit perille. Se on jo jotain, tietenkin.

Tässä yhteydessä tulee mieleen sanonta ”Ei se päämäärä, vain matkan teko.”

Neljän tunnin urakan jälkeen aikaa ihailla torneja järven rannalla oli varttitunti. Eipä siellä kovin kauaa hikisenä olisi voinut viettääkään, sillä tuuli tuiversi. Sitten neljä tuntia takaisin. Kohdallani nämä ajat ylittyivät yhteensä tunnilla.

Vale la pena! Oli vaelluksen väärti, sanoivat he jotka olivat siellä käyneet.