Pääsiäispyhät ovat kuluneet dekkareiden parissa. Ei ole Mummon ominta lukuvalintaa, mutta olen varannut kirjastosta aikoja sitten Milka Hakkaraisen esikoiskirjan ja kakkoskirjan. Molempien jonot ovat olleet pitkät, mutta nyt vihdoin tuli vuoroni. Molemmat kirjat sijoittuvat Ruotsiin Gävlen seutuville ja sieltä viidentoista kilometrin päässä sijaitsevaan Skutskäriin.

Ruotsinsuomalaissa ympyröissä liikuntaan. Ensimmäisessä Ei verta rantaa rakkaampaa -kirjassa toinen päähenkilöistä Jan(i) kipuilee suomalaisuutensa kanssa. Hän häpeää juuriaan, kunnes loppusivuilla paljastuu juurista jotain vielä hävettävämpää. Toisessa kirjassa, Maa kauhein isien, Jani on hyväksynyt suomalaisuutensa jopa siinä määrin, että herää epäilys nationalismista.

On mielenkiintoista lukea yli kymmenen vuotta Ruotsissa asuneen henkilön kuvausta siitä, miten ruotsinsuomalaisuus ilmenee ja toisaalta osin sulautuu ruotsalaiseen kulttuuriin. Toki fiktiivisestä tekstistähän on kyse.

Häpeää ja perinteitä

Hieman kliseisiltä jotkut kulttuurierokuvaukset tuntuvat. Itselleni aivan outoa ajatusmaailmaa kirjassa esiintyvä omien juuriensa häpeäminen, mutta kirjailija varmaan tuntee paremmin suomalaisuuden ilmenemismuotoja, kun on asunut niinkin pitkään Ruotsissa.

Itse olen ylpeä juuristani missä tahansa liikunkin. Niistä löytyy suomalaisuuden lisäksi sadan vuoden takaista vienankarjalaisuutta ja kenties jopa venäläisyyttä. Asuin nuoruudessani kahdeksan kuukautta Tukholmassa, tein siivoustöitä patologian laitoksella ja sain arvostavaa kohtelua ja paljon kantaruotsalaisten apua käytännön toimissa. Minut jopa toivotettiin vastaleivottujen pullien kanssa tervetulleeksi hägerstenåsenilaiseen kerrostaloasuntoon.

Häpeä kuulunee suomalaiseen perimäkoodistoon, mutta Mummo onkin kehtaaja (määritelmä peräisin kollegoilta jostain pressireissulta), joka häpeäntunteen jakelussa jäi jonon hännille ja yhä on siellä.

Ei verta rantaa rakkaampaa – kirjassa häiritsi liika alleviivaus, kuten se kun Jan(i) kaverinsa kanssa päätyi viettämään iltaa ”Södermalmilla vastikään avatussa vegaaniravintolassa”. Jonka jälkeen kaverukset menivät vielä yksille läheiseen baariin ja tilasivat ”lasilliset ekologista roseeviiniä”. Baarissa suomalaistytöt tilasivat ”karkealla muumiruotsillaan kaksi oluttuoppia”. Tässä vaiheessa tarinaa Jan(i) vielä halusi peittää juurensa jopa niin, että poisti nimestään i-kirjaimen. Joko totuin tyyliin tai sitten se hävisi, sillä heti perään lukemassani Maa kauhein isien -kirjassa en häiriintynyt toistomaisesta alleviivauksesta.

Kaiken kaikkiaan helppolukuista matkalukemista. Molemmissa kirjoissa Gävlen seudun paikat ja rakennukset vilahtelevat, ja kulttuuriin liittyviä erikoisuuksiakin mainitaan. Dricka jul -käsite selvisi. Se on pakana-ajan perinne, jossa joulun välipäivinä juotiin koomakännit. Ajatuksena oli se, että näin päästiin visiitille puoliväliin Manalaa, jossa vastaan tulivat edesmenneet läheiset.

Gävlen olkipukkikin sai uutta sisältöä. Kun olkipukkia oltiin kirjan sivuilla tuhoamassa, piti kurkata kuukelista lisätietoa. Tuo joulun odotusta ilahduttamaan Gävlen keskeiselle paikalle vuosittain pystytettävä valtava olkipukki on selvinnyt vain alle parikymmenetä kertaa tuhoutumatta. Lähes neljäkymmentä kertaa se on tuhottu, yleisemmin polttamalla. Pukki pystytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1966.

Milka Hakkarainen
Ei verta rantaa rakkaampaa (2021)
Maa kauhein isien (2022)